Sukuni ja mieheni suku on lisääntynyt menneen vuoden aikana kohinalla. Etenkin ensisynnyttäjillä on ollut suoranainen sesonki. Odotettu tekstiviesti, "Meille on syntynyt terve tyttö/poika. Paino xxxxg, pituus xxcm. Äiti ja lapsi voivat hyvin.", dramaattisimmillaan, "Äiti ja lapsi voivat olosuhteisiin nähden hyvin." on piipannut puhelimeen useammankin kerran.
Tiedän aivan varmaksi, että lähipiirini naiset ovat aina siitä asti, kun ovat saaneet kuulla olevansa raskaana laittaneet lapsensa itsensä ja oman hyvinvointinsa edelle. Se vain kumpuaa jostain. Niin myös minulla, aina siihen asti kun synnytin toisen lapseni ja sain kokea, kuinka helppoa (uuh, rohkea sanavalinta, tiedän) ja rauhallista synnyttäminen voi kauneimmillaan olla. Silloin annoin ensimmäisen kerran itselleni luvan olla hetken katkera esikoiseni synnytyksen kulusta ja sitten - aloin pääsemään sen yli. Mun mielstä itku auttaa markkinoilla.
Jos synnytys ei ole se kuvailemani helppo, kaunis ja rauhallinen (mitä se ihan oikeasti voi olla), ja niinkuin suureksi harmikseni olen joutunut toteamaan, että hyvin harvoin se on, on minusta äidillä täysi oikeus sanoa, että: "Ei sen näin pitänyt mennä, mua harmittaa. Määkin olisin halunnut helpon synnytyksen. Määkin haluaisin osallistua lapseni elämään alusta asti, enkä maata sängyssä kivun lamauttamana. Mua ärsyttää ja itkettää kun toi täti viereisellä paikalla käveli itse synnytysosastolta ja keinuu jo keinutuolissa tissi vauvan suussa. Musta tämä on epäreilua!" Mutta moista paasausta en ole kuullut keneltäkään, enkä voi uskoa etteikö kenenkään näistä äideistä olisi tehnyt niin mieli sanoa, mutta se on vaikeeta. En määkään sanonu, musta mää olin törkeen itsekäs, kun edes ajattelin moisia.
Olen pistänyt merkille, että minusta on näitä raskauksia ja synnytyksiä sivusta seuranneena ja vahvasti myötäeläneeni (sana, joka kuvaa minua mielestäni melko "spot on") muodostunut jonkin sortin äitikuiskaaja. (Joo, just sillain samaan tyyliin, kun siinä yhessä elokuvassa on se hevoskuiskaaja.) Mua turhauttaa ja suututtaa, että heti synnytyksen jälkeen, kun äiti vain kynnelle kykenee, on hänen kerrottava muille, että voi hyvin, rohkeimmat sanovat voivansa ihan hyvin. Miksi se tuntuu olevan täysin mahdotonta, että äiti sanoisi olevansa tietysti super-super onnellinen vauvasta, kiitollinen että oma pieni on terve, mutta minä itse, minä joka hänet synnytin, olen aivan järkyttynyt synnyttämisen kauheudesta ja rikki, niin henkisesti kuin fyysisesti. Olen silti toiveikas, että tästä homma lähtee rullaamaan kunhan tervehdyn, kunhan saan jollekkin kerrottua, että hyvä luoja sentään, eihän sen synnyttämisen näin kamalaa pitänyt olla! Jos voisin kääntää ajan taaksepäin, tuo äskeinen olisi ollut se viesti jonka olisin läheisilleni lähettänyt esikoiseni syntymän jälkeen. Ja koko sydämestäni olisin toivonut, että sen sijaan, että ihmiset olisivat vastanneet: "Onnea terveestä lapsesta!" tai "Pääasia kuitenkin on että lapsi on kunnossa!", "Loppu hyvin, kaikki hyvin!", ja täten saanut minut ajattelemaan omaa itsekeskeisyyttäni; kun kukaan muukaan ei tunnu voinnistani välittävän on minunkin tietenkin ajateltava, että ei minulla ole väliä, lapsi on kunnossa, se vain on tärkeää, olisipa edes yksi ihminen vastannut, että "Eikö ookkin?! Se on ihan ok jos sua harmittaa. Koita levätä, olet sen ansainnut. Onnea pienokaisesta!" (Ups, tämä taisi olla viimeine niitti siihen, että lapsulukumme jää kahteen, en tulisi saamaan ensi kerralla onnittelu -viestin onnittelu -viestiä.)
Kantamani huono omatunto asioista ennen lapsieni syntymää tuntuu tällä hetkellä lähinnä perhosen siipien iskuilta. Siitä sekunnista kun esikoiseni syntyi, on huono omatunto saanut aivan erilaiset sfäärit. Ihmisten soitellessa ja kysellessä esikoiseni synnytyksestä, pyrin olemaan kohtalaisen reipas ja iloinen, mutta koin järkyttävän huonoa omaatuntoa siitä, että heti, uunituoreena äitinä kehtasin ajatella itseäni, ja lähinnä mieleni teki puhua itsestäni. "Tuo vauva nyt on.. no, vauva, äärettömän suloinen, mun oma, ja maailman rakkain, mutta muhun itseeni sattuu niin, että mä luulen, ettei tästä voi selvitä hengissä. Mää tiedän, että mun pitäis nyt imettää ja pitää lasta lähellä, mutta se imetys sattuu niin saakelisti ja musta tuntuu, että jos muhun sattuu vielä vähänkin lisää, mää kuolen, ja sitten mun vauvalla ei ole äitiä. Mää en pysty, mää en halua. Mää haluan olla terve ja sitten mää voin olla hyvä äiti. Nyt mää en voi tehdä mitään, kun tää kipu on lamauttanut mut." Niin mää olisin halunnut sinne puhelimeen rääkyä. Siitä asti kun lapseni syntyi on huono omatunto tarkoittanut elefanttia istumassa rintani päällä.
Olenkin koittanut näille uusille äideille olla juuri se ihminen, joka vastaa viestiin, että "... Mutta kuinka sinä voit? Oletko saanut levättyä? SOITA SITÄ SUMMERIA!!!" Ja useammankin kerran jäänyt puhelun tai viestin lähettämisen jälkeen miettimään, että muistinko onnitella ollenkaan. Koittanut tehdä mahdollisimman helpoksi heidän kertoa jos mielessä on silläkin, maailman onnellisimmalla hetkellä, murhettakin.
Tähänkin loppuun mun tekisi mieli vakuutella, että tottakai tekisin ja kokisin kaiken uudelleen, sainhan mää kaikesta kivusta ja kärsimyksestä palkkioksi mun esikoisen ja mää oon tosi onnellinen pojistani, mutta ihan oikeesti, eiköhän se ole sanomattakin selvää.
Hmmm, musta tuntuu, että mun täytyy tehdä jotain tolle blogin nimelle. :)
7 kommenttia:
Mää olen yksi niistä, joille sanoit noin ja voi kuinka se helpotti. Muistan sanan _armollinen- ja edelleen mietin sitä tiukan paikan tullen, siis "ole armollinen itsellesi, hyvä _nainen_." Vaikka omani aika sutjakkaasti maailman sain työnnettyä (kirjaimellisesti, haha) niin silti se, että myös mulla itselläni oli väliä oli tosi tärkeää. Kiitos siitä rakas!
Tämä blogi on ihana, olenhan jo itkenyt ja nauranut lukiessani :') PUS!
Hanna, sä olet niin rohkea! Itken silmät päästäni täällä, varsinkin kun en sattuneesta syystä voinut olla tukenasi noina vaikeina hetkinä. Olen todella pahoillani.
Olen itse pistänyt merkille aivan samoja huomioita äitien ja muiden suhtautumisessa synnytyksen jälkeiseen aikaan ja niihin liittyviin tuntemuksiin. Jonkun pitäisi rehellisesti kertoa näistä asioista jokaiselle raskaana olevalle.
Uskon, että tästä postauksesta tulee olemaan monelle apua. Kiitos, että jaoit tämän kanssamme.
Ihanat Teija ja Saara. <3
Hei Hanna,
Esikoiseni syntymä meni lääketieteellisesti katsoen lähes oppikirjan mukaan (lukuunottamatta istukan käsinirrotusta nukutuksessa) mutta minulle kokemus oli järkyttävä ja traumaattinen. Tuosta traumaperäisestä stressireaktiosta kehkeytyi synnytyksen jälkeinen masennus ja siitä toipumiseen meni vuosia. Terveydenhoitohenkilökunnan asenne oli vähättelevä ja syyllistävä, mikä vain hidasti toipumista. Eli tiedän varmasti 100%:sti mistä kirjoitat.
Oman kokemukseni innoittamana olen itse ryhtynyt doulaksi, synnytystukihenkilöksi, ja se on ollut minulle todella korvaavaa ja parantavaa. Koen olleeni mukana synnytyksissä estämässä omien negatiivisten kokemusteni toistumista. Tai ainakin olen tehnyt parhaani, muistanut kehua synnyttäjää ja kertonut miten mahtava hän on jaksaessaan kaiken sen keskellä. Henkisen tuen lisäksi olen kyennyt myös tarjoamaan fyysistä läheisyyttä, hieronut selkää, painanut akupisteitä yms. Myöskään synnytyksen jälkeen ei synnyttäjä jää oman kokemuksensa kanssa yksin, jos kaipaa keskustelijaa.
Nyt vihdoin odotan itse toista ja mukaani synnytykseen lähtee ihan varmasti doula. Vain hullu uskaltaa Suomessa lähteä sairaalaan synnyttämään ilman doulan tukea, tämä on oma mielipiteeni. Kätilöt ovat kiireisiä, heitä emme entuudestaan tunne, he vaihtuvat ja tyyppiä jonka kanssa ei synkkaa on vaikea vaihtaa, doulan sentään voimme valita itse ja tutustua häneen hyvin ennen synnytystä!
Jaksamista ja toipumisia!
Kiitoksia kommentista! Ihan loistavaa, että olet keksinyt noin hyvän tavan käsitellä asiaa ja autat samalla muita. Doulasta olisi hyvä olla esim. neuvolassa enemmänkin puhetta.
Paljon tsemppejä odotukseen ja synnytykseen! Ainakin omalla kohdallani toinen synnytys oli hyvä kokemus, toivottavasti myös sinulla.
Kiitos tästä kirjoituksesta!
Esikoiseni synnytys meni niin pieleen kuin voi vain mennä. Käynnistetty, pitkä synnytys, joka ei edennyt. Pahat repeämät, jotka ommeltiin erittäin kivuliaasti (ja pieleen) synnytyssalissa kahden lääkärin toimesta. Kauheat kivut pari viikkoa, jonka jälkeen ymmärrys, että joutuisin tulevaisuudessa korjausleikaukseen.
Ja minäkin sanoin kaikille, että voin ihan hyvin. Ja itkin sitten suihkussa hysteerisenä, kun ymmärsin, miten minulle oli käynyt.
Voi voi, tutulta kuulostaa. :( Mua on auttanut juurikin se, että olen saanut sanottua ääneen, että mielestäni jouduin kohtuuttoman koville. Itse kävin myös synnytyksen jälkeen neuvola-psykologin juttusilla jonkun aikaa, että saatiin synnytys-möröt mielestä pois. Sehän siinä myöskin on vaarana, että jos ei saa huonoa synnytys-kokemusta mielestään, voi mahdolliset haaveet sisaruksista esikoiselle karutua. Hyvää jatkoa, ja kiva kun kommentoit, tuntuu hyvältä, että kirjoitukseni on tarjonnut vertaistukea. :)
Lähetä kommentti