Harminpaikka.

Minun täytyy ikäväkseni myöntää, että jossain elämäni vaiheesssa (yläasteella) opin käyttämään puheessani yhtä jos toista voimasanaa. Muistaakseni se oli lähestulkoon väkinäistä opettelua ja yritystä livauttaa niitä juttuihin mukaan jotta olisin super-cool. Ja jos nyt totta puhutaan, niin siinä vaiheessa kun Hanna 14-veellä on päällä joko isän vanhat vakosametti-housut, jotka roikkuvat jossain tuolla polvitaipeissa tai vaihtoehtoisesti vaarin vanha pilkkihaalari (!) imago olisi tuntunut puutteelliselta ilman ronskia puhetapaa. Valitettavasti tämä oli tapa, jonka harjoittelu tuotti tulosta ja jäi elämään.

Koskaan en silti ole käyttänyt kirosanoja ihan vaan puhuessani päivän kuulumisia, kyllä taustalle on aina tarvittu tiettyä tunnetta ja olen muistaakseni aina kyllä käsittänyt milloin kielenkäyttöä tulee siistiä. Väittäisin, etten ole esimerkiksi isovanhempieni kuullen kiroillut koskaan ja vanhempieni kuulemat kerrat ovat laskettavissa, jos ei nyt yhden, niin maksimissaan kahden käden sormilla. Tämäkin silloin, kun minut on varoittamatta yllättänyt kohtuuttoman kova harmistus tai kipu.

No, asia ei ollut mikään varsinainen ongelma, enkä edes kiinnittänyt moiseen huomiota ennen kuin perheeseemme syntyi pieni ihminen, jonka korville ei minun mielestäni kaikki sovi. Aloin jo hyvin varhaisessa vaiheessa tietoisesti karsimaan puheestani kaikista räävittömintä ääripäätä pois. Samoin teki mieheni. Siinä vaiheessa, kun L alkoi tapailemaan ensimmäisiä sanojaan, tiesimme olevamme kriittisessä vaiheessa, sikäli puheessamme vilahtelisi jotain sellaisia sanoja, mitä emme haluaisi taaperomme toistelevan puiston tädeille. Erityisen valitettavaa on, että silloin kun voimasanalle olisi käyttöä, eli yleensä ne ovat juurikin näitä hetkiä, kun toteat päälläsi, että maustekaapin ovi on jäänyt auki tai varpaallasi, että keittiöntuoli on isovarvasta voimakkaampi, tulee sana sanottua aivan erityisella painolla. Ja melko kuuluvasti.

Olen vain ihminen, enkä edes mitenkään erityisen lujatahtoinen, joten havaitsin tämän itse itselleni määräämän kiellon noudattamisen tuottavan minulle ongelmia. Joten päätin keksiä korvaavan sanan. Vaikka isäni saattaakin sormeensa sirkkelöidessä saada pahimman raivon ulos, sanomalla "Halvattu!", se ei sitten kuitenkaan istu itselleni kovinkaan hyvin. Tai niinkuin yksi tuohtunut äiti puistossa puhisi kiukustuneena, että: "Voi gerbiili!" ei sekään oikein aja minulla asiaansa. Jotain hiukan tiukempaa tarvitsisi olla ja jotain joka tulisi suht spontaanisti. Ja sitten se aukeni: "Voi turkanen!" Se riittää minulle, mutta sen minä tarvitsen.

Ja nyt täällä sitten käyskentelee yksi kolme-vuotias, joka kaadettuaan mehut vahingossa lattialle, huokaisee kyllästyneesti: "Voi kuukanen:" Ja minä hymyilen vieressä, tiedänhän, että tilanne voisi olla huomattavasti pahempikin.

Ja kattokaa nyt miten aamulla kävi mun ja L:n (lähinnä mun) hienolle dublo-talolle asukkaineen kun viereen laskeutui mahtava mörssäri S. Voi turkanen.

(EDIT:// Tein itsetutkiskelua ja jotta en johtaisi muita harhaan, myönnettököön, että itseasiassa olen halutessani kyllä hyvinkin lujatahtoinen.)