Ihailtavaa.

Vietimme aamupäivän puistoillen, ja vaikkakin hiukan kirpaisi nähdä oma pihamme tyhjänä, oli iloksemme puistoihin löytäneet tiensä tädit hoitolapsineen. Olen usein ennenkin jäänyt ihailemaan monia piirteitä lapsissa, ja tänään huomasin taas jääväni hymyilemään, kun seurasin kuinka muita päänverran lyhyempi L meni reippaasti mukaan vanhempien poikien leikkeihin.

Ihailtavia piirteitä lapsissa on minusta mm. ennenkin mainitsemani suorapuheisuus ja rehellisyys, tämän lisäksi fanitan lasten avoimuutta, uteliaisuutta ja kykyä päästä yli vastoinkäymisistä ja pettymyksistä, myös anteeksi annon ehdottomuutta, sosiaalisia taitoja ja ennen kaikkea lasten loputonta itsevarmuutta.

Nämä kaikki piirteethän ovat sellaisia, joiden ei olisi mitenkään pakollista kadota tai laimentua iän myötä, mutta ainakin itsestäni voin sanoa sen verran, että petrattavaa olisi yhdellä jos toisellakin osa-alueella.

Annetaas vaikka muutama esimerkki kuluneilta päiviltä. L tekee kuperkeikan sohvalta ja keittiössä oleva äiti ei huomaa sitä. Sen sijaan, että itsestään ylpeä kaveri tekisi tempun uudelleen ja uudelleen ja vain toivoisi äitin huomaavan, hän sanoo heti äitin hajamielisyyden huomattuuaan. -"Äiti kato, kato, mää tein kuperkeikan sohvalta, huomaatko?!", eikä kaveri edes jää vaatimattomasti odottelemaan kaipaamiaan kehuja, vaan lisää perään, että: -"Hurraa ja taputa mulle!" Ihan loistavaa.

Aamupäivällä puistoon päästyämme L käveli suoraan keskelle poikaporukkaa ja sanoi: -" Moi mää oon L (L esittelee itsensä aina etu- sekä sukunimellä), leikitäänkö maailmanpelastajia?" Wau. Itse kun ainakin tuppaan seurailemaan ensin muita puistossa olijoita ja sikäli joku vaikuttaa jääneen porukasta sivummalle, mitä todennäköisimmin lyöttäydyn yhteen hänen kanssaan, ja menen ujosti kyseleen, että "Minkäs ikäinen sun lapsesi on?" (Saanko häiritä, enhän ole vaivaksi? Ethän jää auringon varjoon jos kehtaan tulla viereesi? Wiik, wiik, wiik.. pyytelen varovasti anteeksi olemassaoloani.)

Tänään L innostui muiden poikien kanssa taistelua leikkiessä niin, että useammankin kerran johonkin osui ikävästi ja anteeksi pyydeltiin puolin ja toisin. Ajatteleppa omalle kohdallesi: sulla on kaverisi kanssa hauskaa, yhtäkkiä hän mäsäyttää sua turpaan ja heittää vielä hiekatkin päällesi. Kuka voi sanoa, että simppeli anteeksi pyyntö riitäisi ja homma unohdettaisiin samantien jonka jälkeen eloa jatkettaisiin sulassa sovussa. Itse uskoisin tarvitsevani hetken jos toisenkin asian prosessoimiseen.

Tai jos kesken ruokailun kysyn L:lta onko ruoka hyvää, sikäli saan vastaukseksi "Joo!", voin kyllä taputella itseäni olalle, tällöin ruoka epäilemättä on hyvää, ainakin L:n mielestä. Sen sijaan kun mieheni tulee töistä kotiin ja istun häntä vastapäätä ruokapöydässä ja kysyn: "Maistuuko?" väittäisin, että joudun totuuden kaivamaan katsekontaktista ja mahdollisesti leviävistä sieraimista, eikä mieheni suusta tulevalla sanalla ole juurikaan merkitystä. Sanottakoon kyllä, että mieheni on mahdollisesti keskivertoa kohteliaampi, ja vastaus on ainakin 9 kertaa 10 kymmenestä se "Joo.".

Ja tästä päästäänkin siihen kaikista lemppareimpaani, itsevarmuuteen. Miksi en usko, että mieheni mielestä ruokani todellakin on lähes aina maistuvaa. No, siihen on montakin syytä, esim. realismi ja oma makuaistini, mutta silti, miksi en voi vain itsevarmasti luottaa kykyihini ja ottaa kohteliaisuudet kiitollisena vastaan tutkailematta toisen elekieltä. Lapsetkin osaa! Tänäänkin puistossa toppuuttelin innokasta L:a, että älä kiipeä niin korkealle, älä tule alas siitä, as in, et sää osaa, älä edes yritä. Ja kun poika kielloista huolimatta kerkisi tekeen ja kiipeen ja laskeutuun, ei hänelle käynyt kuinkaan. Ja väittäisin, ettei olisi onnistunut, sikäli olisi epävarmana alkanut taitojaan ja mahdollisuuksiaan kyseenalaistamaan.

Loppuyhteenvetona todettakoon, että tänään teen iltaruuaksi jotain ihan uutta ja erikoista ja luotan, että onnistun. Kun mieheni tulee kotiin, sanon hänelle että: "-Hurraa ja taputa mulle, mää selvisin taas yhdestä päivästä!" ja ruokapöydässä lisään vielä, ennen kuin mieheni ehtii sanoon mitään, että "-Enkös mää ookkin taitava kokki, eiks oo ihanan makuista?"