Olen huomannut unen määrän vaikuttavan perheemme yleiseen ilmapiiriin melko voimakkaasti. Valitettavasti tämä on asia jonka tiedostaminen ei juurikaan auta asiaa. Tai no joo, onhan se hyvä tietää, että aviopuolisoiden toisilleen kiukuttelu johtuu pääasiassa väsymyksestä, eikä siitä, että yön aikana rakkaus olisikin muuttunut vihaksi. Harvemmin tiedon sisäistäminen kuitenkaan auttaa asiaa juuri sillä nimenomaisella hetkellä kun kuittaillaan siitä, että miksi kuumemittaria ei löydy sieltä missä sen kuuluisi olla. Tai itse en ainakaan kokisi minkään sortin Väsymyksestä johtuva jääräpäisyys -analyysin auttavan.kesken tiukan mielipiteiden vaihdon. Niin tai näin, ei sitä unta ole enempää tarjolla tiedostipa sen tarpeen kuinka hyvin tahansa.
Kun mies kuitenkin on päivät töissä, eikä häneen näin ollen pääse purkamaan kaikkea angstiaan, väsyneen äidin edesottamuksia seurailee pääasiassa lapset. Heille on melko tarpeetonta koittaa selittää, että syy miksi äiti nyt puhkuu ja puhisee kaatuneen maitomukin takia ei suinkaan ole se, että äitiä näin ylettömästi harmittaa hukkaan mennyt maito-desi, vaan se että äiti ei saanut nukutuksi viime yönä ja kaikki kiukuttaa ja tuntuu kohtuuttomalta. Lähinnä olen tyytynyt pahoittelemaan maksimaalista käytöstäni, sikäli olen edes sen verran rauhoittunut, että pystyn myöntämään reaktioni olleen liioiteltu.
S, joka on muuten varsin leppoisa ja vaatimaton tapaus, on kantanut pakollisen haasteellisuus -kortensa kekoon aina yöaikaan, koska eihän se nyt vain käy päinsä, että lapsi olisi leppoisa sekä yöllä, että päivällä. Ensimmäiset 8 kk (?, kuinka tänkin on voinut jo unohtaa?! ) S heräsi joka yö tasan tunnin välein. Väittäisin, ettei ainakaan ensimmäisen puolen vuoden aikana ollut montaakaan poikkeusta.
Ja jotta ei taaskaan menisi kokonaista postausta ilman että hyppäisin pois aiheesta, haluan tähän väliin kertoa, miksi minusta on toisinaan ihan kiva kertoa, että kotiäitinä olo on rankkaa. Siihen on nimittäin ihan selvä syy. Mulle tulee hyvä mieli, kun saan kehuja siitä, kuinka reipas olen tai kuinka hienosti olen jaksanut, vaikka pojat olisivatkin valvottaneet. Se on sitä positiivista palautetta ja tsemppiä, mitä työssäkäyvät saavat (okei mää olen saattanut hieman romantisoida työssäkäynnin) tiukalla deadlinella tehdyistä ja kuitenkin hyvin menneistä projekteistaan työkavereiltaan tai mahdollisesti jopa pomoiltaan. Nämä mun kaksi pientä työkaveria täällä kotona ei juurikaan taputtele mua iltaisin olalle ja sano, että: "-Hienosti vedetty tämä päivä äiti, tosi hyvä idea se kylpy ja erityismaininta terveellisestä ruuasta!". Joten, mun on a.) Muistettava kehua itseäni, b.) Muistuteltava miestäni kehumaan itseäni ja sitten tämä kuvailemani tapa, eli c.) Annettava myös muille mahdollisuus kehua itseäni. :)
Joka tapauksessa, takaisin aiheeseen. S:n 1v. neuvolaan menin hiukan jännittynein mielin, sillä olin varma, että neuvolantäti käskyttää meijät unikoulun pariin, kun S vielä tuolloinkin heräili 3-6 kertaa yössä. Siksi jännitin asiaa, että sikäli energiaa olisi ollut, niin olisimme varmasti jo unikoulun hoitaneet alta pois, mutta kun ei jaksanut. Neuvolantäti oli myötämielinen ja antoi vain rauhallista unta käsittelevän dvd:n kotiin katsottavaksi. Dvd:n vinkit ja ohjeet oli vieläpä sovellettavissa vain vastasyntyneisiin, joten en kokenut tätä kovinkaan painostavana. Usein silti iltaisin aateltiin, että nyt ei anneta sitä maitoa sille, ei se ole kuin se vajaa viikko (näin ainakin L:n kanssa), kun lapsi hyväksyy kohtalonsa ettei maitoa enää tule. Mutta yöllä jaksamista tuntui löytyvän tasan sen verran, että antoi pojalle pullollisen maitoa ja kaatui takaisin sänkyyn. Jos tuli pieni energiapiikki, se meni siihen, että sanoi sänkyyn kaatuessaan toiselle, että: "-Sun vuoro seuraavaks."
S:n ollessa joulun aikaan puoli vuotias, tuli tehtyä jo hieman arveluttaviakin ratkaisuja unen laadun parantamiseksi ja ostin meille unisiepparin. Jeps, se ei sitten kuitenkaan tuonut kaipailemaani instant-effectia.
Nukkuminen - tuo jaksamiselle elintärkeä olomuoto, joka valitettavasti tuppaa useimmissa lapsiperheissä loistamaan enemmän tai vähemmän poissaolollaan on nyt suureksi ilokseni saapunut kotiimme. Leppoisa pieni herra S päätti kuin päättikin, ettei tästä nyt taida tulla mitään ellei hän itse ota ohjia käsiinsä ja lopetti yöheräilyt. Tosta noin vaan, edellisenä yönä 4 kertaa ja sitten vain kerran, ja nyt on mennyt jo pari viikkoa (lukuunottamatta sitä sairastelua), että kaveri on herännyt vain yhden vaivaisen kerran yössä. Yhden! Ja tämä tarkoittaa sitä, että sen verran minussa piisaa puhtia, että hoitelen sen ainoan heräämisen keskenäni, jolloin mieheni saa nukkua yön keskeytyksettä ja onkin sitten reippaana aamulla kun pojat heräävät ja minä saan jatkaa uniani vielä ainakin Pikku Kakkosen alkuun asti. Ihan mahtavaa! Ja se yleinen ilmapiiri, se on hyvä!
Ja nyt, sikäli ensi yö menee heräillen, taidan lopettaa tämän bloggailun tähän.
3 kommenttia:
Täytyy todeta että kun tässä on enemmän ja vähemmän muksua hoitanut/ seurannut puolison hoitavan "vasta" kolme kuukautta niin ei voi kun sanoa että kyl multa tippuu täyset respectit kaikille kotiäideille jotka pitävät hyvää huolta lapsistaan. Ja meillä sentään on ollut kohtuullisen helppo prinsessa ainakin tähän asti (kunny ei tulis maalailtua piruja seinille tällä postauksella). Kaiken ton jälkeen mitä säkin Hanna puuhailet ja toimit noiden poikien kanssa, ei tarvi väkisin tai tekopyhästi tulla taputteleen selälle. Kyl sä oot kehusi ansainnut. Oot hieno äiti!
No voi vitsit, kylläpäs tuli hyvä mieli. :) Kiitos! Ja se teidän "vasta" kolme kuukautta, taitaa olla se sama kolme kuukautta, joka on mun mielestä aina pahin. Se alku on aika tiukka tutustuttaminen lapsiperhe-elämän haasteisiin. Toivotaan, että teillä jatkuu samaan malliin ja jos jotain, niin muuttuu iisimmäks. :)
Miksei täällä ole mitään "tykkää" nappia? :) Hyvä Mika!
Lähetä kommentti