No hui!

Joudun kuin joudunkin palaamaan vielä siihen viimeksi mainitsemaani kurkunpääntulehdus -asiaan, kun siitä tuli sen verran iso juttu. (Tekstissä käytän mielivaltaisesti sanoja ahdistus ja obstruktio vuoronperään, olettaen, että ne tarkoittavat suunnilleen samaa asiaa.)

Eli perjantaina meijän S alkoi olla hiukan räkäsen oloinen, ei mitään kummempaa, ei edes kiinnitetty asiaan oikeastaan huomiota. Itse lähdin jopa illalla morjestaan kaupungille veljeäni ja kavereita, jota en olisi kyllä tehnyt sikäli olisin huomannut, että pikkunen on tulossa kipeäksi. No, tultuani alkuyöstä kotiin, oli S jo herännyt useamman kerran ja koko loppuyö menikin sitten tunnin välein heräten.

Launtain S oli väsähtänyt, mutta ei oikeastaan kovinkaan nuhaisen oloinen, joku vaivasi, mutta emme olleet erityisen huolissamme vieläkään, kun poika jaksoi kuitenkin touhuta. Hiukan kyllä ihmettelimme, sillä niin levottoman yön jälkeen on yleensä odotettavissa aika sairasta menoa.

La iltana laitoimme S:n nukkuun ja levitimme olkkariin siskonpedin, tarkoituksena katsella elokuvaa ja syödä poppareita vanhemman pojan ja mieheni kanssa. Oltiin saatu suunnilleen itsemme levitetyksi lattialle, kun poikien huoneesta kuului ensimmäinen älähdys. Ja taas kaveri heräili ääni varsin käheänä n. puolen - yhden tunnin välein. Kahdentoista aikaa yöllä S:n ääni ja yskä olivat jo niin kammottavat, että alettiin huolestua oikein kunnolla. Sain pojan rauhoittuun syliini vai menemällä kylppäriin ja laittamalla suihkun ja vesihanan täysille. En tiedä sitten auttoiko kosteus vai kohinan ääni rauhoittumaan, mutta se tepsi hetken. Sillä aikaa mieheni kävi googlettamassa oireet. "On se se kurkunpään-tulehdus! Netissä sanotaan äänen muistuttavan merileijonan ääntelyä." mieheni tuli sanoon hetken pääsä. Olimme mieheni kanssa heti varsin yhteisymmärryksessä, ja jos tilanne olisi ollut toinen olisimme varmaan heittäneet ylä-femmat, sillä molemmille oli heti äänen alkaessa tullut mieleen lukemamme (loistava) Yösyöttö -kirja, ja siinä erittäin hyvin kuvailtu kohtaus, jossa pieni lapsi alkaa "haukkumaan" keskellä yötä. Kirjassa isä vei lapsen ulos, ja vain se auttoi lapsen oloa. Ja nyt kun olimme saaneet netistä tukea diagnoosillemme, emmekä hoitaneet lastamme pelkän romaanin perusteella, puimme S:lle vaatetta lisää ja parkkeerasin parvekkelle. Siellä hengasin sitten aamu viiteen asti, sillä vaikkakin S heräili koko ajan, hän kuitenkin rauhottui huomattavasti paremmin kuin sisällä.

Aamulla nukuin nelisen tuntia ja sen jälkeen vietimme muuten samanlaista sunnuntaita kuin normaalistikin. Koitin olla maksimoimatta (minulle melko tyypillistä) liikaa, vaikka mieli teki soittaa kaikille ja kysyä onko kokemuksia, tai lääkäriin, että mitä me tehdään? Mutta S oli yöhön nähden varsin rauhallinen, selvästi väsähtänyt, mutta ei varsinaisesti kipeän oloinen. Mieheni ja L lähti iltapäivällä ulos ja kun, useiden epäonnistuneiden päikkäri-yritysten jälkeen katselin lattailla huohottavaa S:a, päätin soittaa neuvovaan puhelimeen. Ihan sama, antaisinko itsestäni (jälleen) hysteerisen kuvan, joku S:a kyllä vaivasi, en vain oikein tiennyt, että mikä.

Kuvailtuani neuvovan puhelimen tädillä, kuinka S oli väsähtänyt, selkeästi huonovointisempi makuulla ja kuinka vatsa  hengittäessä pomppaili erikoisesti ja hengitys oli äänekästä, suositteli hän meneen samantien Mehiläiseen. Sinne siis, ja sieltä lääkäri lähetti meidät suoraan lasten poliklinikalle, syynä ahtauttava keuhkoputkentulehdus ja kurkunpääntulehdus. Lasten polilla S:lle annettiin maskin kautta inhalaattorilla Ventolinea ja suun kautta kortisonia. Se maski-juttu oli... no, kamalaa. Se ettei S tykännyt siitä on järisyttävä understatement. S potki ja huusi ja löi vastaan niin, että silmiin tuli verenpurkaumia, pää oli hiestä märkä ja naama harmaana. Ja simahti aina lääkeeen annon jälkeen syliin.

Ventolinen antoa jatkettiin tiuhaan tahtiin ja lääkäri teki illalla tutkimuksen, jonka jälkeen päätti ottaa S:n osastolle, sillä ahdistus ei ollut lauennut ja poika joutui tekemään kovasti töitä hengityksen eteen. Yöllä S kytkettiin haapisaturaation ja sykkeen tarkkailulaitteisiin, joita tuijotin herkeämättä. Mää jostain syystä vihaan moisia monitoreita. Molemmissa synnytyksissäkin olen pyytänyt hiljentäään laitteet ja jos mahdollista asettamaan ne niin etten niitä näe. Ahdistavia kapistuksia, kerrassaan. Happisaturaatio laski yöllä useasti turhan alas, mutta kun apukeinona on happiviikset ja potilaana yksi -vuotias, niin apukeino on jokseenkn hyödytön. Ventolinea annettin koko yö tunnin välein, mutta apua siitä oli vain pienen hetken. Aamuyöstä laitettiin happimaski pojan kasvojen viereen ja se auttoi sen verran, että happisaturaatio-laite ei enää hälyttänyt ja minä uskalsin nukahtaa. Aamulla lääkäri totesi, ettei obstruktio ollut lauennut vieläkään ja lääkitystä jatketaan edelleen tiuhaan tahtiin ja ettei kotiinlähtöä kannata vielä odottaa. Edellisen yön 2,5 tunnin unilla aloin itse oleen tässä vaiheessa jo melko.. lennokkaalla tuulella ja jännityksellä odotin, koska hoitohenkilökunta pyytää minua mitä kohteliaimmin poistumaan paikalta.

Mieheni oli kotona L:n kanssa yötä ja roudasi poikaa mummulasta toiseen hoitoon. (Pitäis muistaa useammin olla kiitollinen siitä, että mummuloita on, ja vieläpä kolme kappaletta 40 km säteellä.) Koska lastenosastolla oltiin, mulle ei tietenkään ollut ruokia tarjolla, ja koska olimme lastenosastolla infektio-puolella ei S:a saanut kuljettaa huoneesta pois, joten perus ylihuolehtivainen/liioitteleva/mitäs minusta -äiti tyylisesti en uskaltanut lähteä hakeen kahviosta itselleni syötävää vaan pyysin äitiäni tuomaan minulle jotain syömistä. Ja hän toi. Väsyneenä ja huolesta suunniltani olevana, äitini tuomat itsetekemät voileivät ja termarissa ollut kahvi paransivat kehoa ja mieltä huomattavasti ravintoarvoaan enemmän. Pian äitini kotiinlähdön jälkeen sain S:n nukkuun ja itsekin nukahdin tunniksi. S:n päiväunien aikaan happisaturaatio ei enää alkanut laskemaan ja hengitys näyttikin rauhallisemmalta, lääke oli alkanut tehoamaan, jee!!!

Ventolinen antoa vähennettiin ja kun huomattiin, ettei tilanne siitä huolimatta alkanut huononemaan pääsimme illalla kotiin. Kotiin toimme S:n lisäksi hänen ikioman inhalaattorinsa. Lääkärit ja hoitajat antoivat nimittäin olettaa, että S:lla on taipumusta siihen, että hengitystiet ahtautuvat pojan sairastuessa vaikkapa perus-nuhaan, joten tästä lähtien kotona on hyvä olla ensiapuna avaavaa lääkettä, nyt lääkettä annetaan seuraavat päivät rutiininomaisesti. Tästä lähtien laite tarvitsee siis ottaa kuulemma mukaan matkoille ja mökille, ja sikäli poika menee hoitoon vaikka mummulaan, täytyy isovanhemmille opettaa laitteen käyttö. Tässä vaiheessa annan huojentuneen mieleni jo laskea hiukan leikkiäkin sillä, että mitäs veikkaatte, onko S hengenahdistus-apulaitteineen  tästä lähtien kovaa huutoa yökylä-markkinoilla? :)

(Ja niinkuin kuvista huomaa, kamera kulkee mukanani oikeastaan aina. Tämä siitä syystä, että ette usko kuinka minua on harmittanut, ettei kamera ollut messissä silloin kun kuusi (!) palomiestä pelasti meidät jumittuneesta hissistä ja ennenkaikkea siitä kun ehkä maailman ylpein L, pääsi moikkaamaan ihka-aitoja palomiehiä.)