Varasuunnitelma.

Katsoin tässä yksi ilta elokuvan (voi että, mun teki mieli kirjottaa yhden elokuvan, mutta sitten muistinkin elokuvan nimen, ja tuntuis epärehelliseltä esittää etten muka muistais sitä) nimeltä Varasuunnitelma. Jeees, semmonen Jennifer Lopezin elokuva, sillä mulle elokuvissa tärkeintä on just sanoma, puhuttelevuus (Onks tää sana?) ja moniuloitteisuus. Vitsi, mää en taas kestä kun mulle tulee mieleen se kun me tavattiin mun miehen kanssa ja ihan alun tutustumis -vaiheessa kerroin, kuinka mun lempikirja on Vasili Peskovin Taigan erakot. :D:D Tavallaan ihan totta ja kirja on erinomainen, mutta siinä vaiheessa elämääni se oli myös oikeastaan ainut kirja lapsuuden Kikero Kirjakerhon kirjojen jälkeen jonka ylipäätänsä olin lukenut. Saatoin antaa itsestäni ihan inasen todellista minääni kultturellimman kuvan. Mutta se oli aikalailla tuo tai sitten se mahtipontinen tarina kuinka olen kantanut 6 (en oo enää edes ihan varma oliko niitä oikeesti alunperin kuusi..) Lidlin vichypulloa - molemmissa käsissä!! Hellou, kuinka vaikuttavaa!? Mun pitää aina tilanteen mukaan miettiä kumpi tarina tekee kuulijaan suuremman vaikutuksen. Molemmat kuitenkin tosi vaikuttavia.

Mutta tosiaan korkeakulttuurin ystävänä katselin edellä mainittua elokuvaa, jossa sitten eräs isä ja tuleva isä juttelivat leikkipuiston laidalla, ja tämä isä valmisteli toista miestä tulevaa isyyttä varten kertomalla jotenkin suurimpiirtein näin: "Elämä lasten kanssa on pääasiassa syvältä, syvältä ja syvältä, mutta sitten tulee se hetki, kun se lapsi sanoo tai tekee jotain sellaista, minkä takia jaksat sen kaiken kurjuuden." Okei, en allekirjoita tuota ihan täysin, mutta joo, jotain sen suuntaistahan se on. Ilokseni näitä kauniita hetkiä on muitakin kuin ne kun lapset on nukahtanut. :)

Uskoisin, että näitä hetkiä olisi paljonkin tarjolla, kun vain huomaisin ne kaikki ja ottaisin ne aivan ainutlaatuisina hetkinä. Joskus vaan on sellanen fiilis, että mikään ei nappaa ja kun lapsi koittais kerätä äitille voikukka-kimppua tulee märistyä tälle vaan, että: "Älä viitti, ne sotkee sun (ja ehkä myös mun) vaatteet." Mutta sitten toisinaan on hyväkin fiilis ja kaikki mitä ne kullannuput tekee on ihanaa ja mokailutkin vaan naurattaa. Mulla on tänään ollut vähän molempia tunnelmia.

Päätin aamulla värjätä tukkani. Ja no, siinähän tuppaa aina sitä aikaa meneen. Sitten se olikin semmoista "Ihan kohta pojat, ihan kohta on valmista." -lupailua koko aamu. Mun tarvi kiireehtiä ja poikia ärsytti kun en keskittynyt niihin. Ja tukasta tuli tietenkin huono. Ja selkäkin on kipee. Ja sitten harmitti. Kaikki. Äksyilin ja kiukuttelin ja mulla oli huono omatunto kun koko aamu oli mennyt ihan plörinäks turhan takia. Huoh.

Asiat alkoi kuitenkin kääntyyn paremmaks, vaikka lähdimmekin kaupungille. S nukahti vaunuihin ja L oli tosi reipas poika ja käyttäytyi kauniisti vaikkei edes saanut mitään koko kauppa-reissulta.  :) Ei sillä, että aamunkaan ärtymys olisi ollut mitenkään poikien vika, mutta kun harmittaa niin silloin harmittaa, yleensä kahta kauheemmin silloin kun harmistus on itseaiheutettua, eikä siinä ehdi paljon miettiin onko pojille kiukuttelu kohtuullista vai ei. Tulimme kotiin syömään ja silloin tuli se hetki. Syötiin L:n kanssa vastapäätä toisiamme ja mää sanoi L:lle saman, minkä sanon usein muutenkin: "-Tiedäthän sää, että sää oot äitin super-tärkee?" Johon L vastasi saman minkä muulloinkin: "-Joo." Mutta sitten poikkeuksena tavalliseen L jatkoikin: "-Tiedäkkö sää, että mää rakastan sua tosi, tosi paljon?" Aamuisen kiukutteluni kurkkuun tuomalta huononomantunnon palalta sain vastattua: "-Joo."

Ruokailun jälkeen mentiin pihaan, missä mua hellittiin jo toisen kerran samana päivänä, kun L kiikutti mulle keräämänsä kukkakimpun. Todellisuudessahan juuri näitä kauniita, sydäntä ja mieltä lämmittäviä hetkiä on tässäkin päivässä ollut monia. Tämänkin päivän Se hetki olisi ihan yhtä hyvin voinut olla se, kun tuskailin ääneen peilin edessä, että onko mun tukka nyt ihan huono ja L huomasi tilanteen ja sanoi, että: "Wau! Se on ihan kuin hämähäkin seitti." Siinä kireystilassanikin se jopa hiukan hymyilytti, mutta sikäli fiilis olisi ollut hyvä, olisin ehkä osannut arvostaa pojan hellyyttävää kommenttai vieläkin enemmän. Mutta turha jossitella, tälläistä tämä nyt vaan on, aina ei huomaa, mutta pääasia on että välillä huomaa.

Ja nyt pojat nukkuu ja mää herkistelen täällä kuinka ihania ne on. Perus.