Vauva-ajan inhokki-asiat top 5.

Varsinainen hyvän mielen blogi. :D

En myöskään suosittele tätä kirjoitusta niille lukijoille, keillä kakka & pissa -jutut menee yli sietokyvyn.

Joka tapauksessa. Kaikkihan sen tietää, että vauva-aikaan kuuluu paljon kaikkea sellaista, mistä aikuisten kesken ei juuri puhuta. Asioista kuten kakka, pissa, räkä, kuola, puklu yms, tulee pelottavan äkkiä varsin arkipäiväisiä (suotavaa olisi ettei sentään pyhäpäiväisiä) puheenaiheita. Väittäisin, etten hätkähdä ihan pienistä. Ehkä dramaattisimmasta arkipäivän vastoinkäymisestä, eli siitä kun haistoin kiireessä varmuuden vuoksi S:n takapuolta ja hätiköidessäni tein peruuttamattomia nopeita liikkeitä, jonka ansiosta läväytin naamani kiinni lapsen selkään, jonne oli vaipasta kiivennyt tavarat valloilleen ja minä jouduin toteamaan sen suullani, tein aikanaan kyllä oman fb -päivityksensä.

Minulla on omat tietyt inhokki-asiani, joita yritän tässä kaivella muistini sopukoista ja täten torpata ihan pienen, mutta havaittavissa olevan vauva-kuumeen, joka on jälleen alkanut ilmoittelemaan itsestään. Ja tiedän kyllä, että nämäkin kaikki kuuluvat asiaan, ja joillekin nämä saattavat olla ihan ok-juttuja, mutta minulle itselleni nämä ovat asioita, joita en usko jääväni kaipaamaan, ja se on paljon se, sillä huomaan toisinaan kaipaavani jopa pulkun tuoksua.

Sija 5. Verhojen alas repiminen.
Voi pojat. Tämä on minulle kuin punainen viittaa härälle. Tai koiranomistajille se ihan minimaalinen oman lemmikin vinkaisu, jota ei kuule kukaan muu kuin koiran omistaja, mutta joka ajaa omistajan hermoraunion partaalle. (Kai joku muukin on huomannut tän ilmiön? Istut kahvilla jonkun kotona jolla on koira, ja juttelette niitä näitä, kun yhtäkkiä koiran omistaja karjaisee: "Jumankaude Reksi, ykskin ulina vielä niin mää saan niiiiin tarpeekseni!" Ja itse et ole kuullut mitään, mutta pelästyt pahanpäiväisesti karjaisua.) Enkä tarkoita tätä millään pahalla koiranomistajat, samaa ilmiötä on kyllä havaittavissa myös lapsiperheissä ja parisuhteissa ylipäätänsä. No mutta, mua todella syö, kun kuulen että verhonklipsu antaa periksi, useimmiten useampi heti sarjassa. Ensinnäkin koko koti näyttää heti olevan ihan rempallaan, jos verho roikkuu vain parista nipsusta kiinni ja toisekseen, se homma niiden takaisin kiinnittämisessä on rasittavaa. Niskat narisee, tulee kuuma ja sitten meillä on sen verran korkeat huoneet, että se on semmosta holtitonta kikkailua, jossa voi käydä köpelöstikin. Raskas vaihe elämässäni oli kun olin raskaana, ja mieheni kielsi minua kiipeilemästä ja L senkun kiskoi verhoja ja jouduin koko pitkän päivän tuijotteleen lattialla lepääviä verhon reunoja.

Sija 4. Syntymäajan kertominen.
(Tämä ei edes jää vauva-aikaan.) Apua. Ihan käsittämättömän noloa, etten mää muista niitä koskaan. Onneksi yleensä siihen osaa varautua, että koska niitä kysytään ja voin kaivaa Kela-kortin esille, koska ilman sitä ei ole toivoakaan. Päivän ja kuukauden mää sentään muistan, vuoden kanssa on jo vähän miettimistä ja se loppuosa on ihan silkkaa arpapeliä. Jos puistossa joku kysyy lapseni ikää, joudun aina hetken miettimään, ennen kuin vastaan. Ajatusketju menee näin: L on syntynyt maaliskuussa ja nyt on.. ööö.. elokuu, eli maaliskuussa se täytti kolme, kuinkas monta kuukautta siitä on.. (en ikinä osaa spontaanisti sanoa, mikä kuukausi tulee minkäkin jälkeen vaan joudun aloittamaan rimpsun aina tammikuusta) ..tammi-, helmi-, maalis-, (sormet avuksi tässä vaiheessa) huhti-, touko-, kesä-, heinä-, elokuuu: "L on kolme vuotta ja 5 kuukautta". Tästä syystä sanon aina puolet vuodesta L:n olevan esim. kolme vuotta ja sitten lopun aikaa hän on kolme ja puoli. Ja sitten ihan lopussa on se, "Kohta neljä." :)

Sija 3. Kynsien leikkaus.
Hitsi, tästä olis pitäny olla joku valmennus odotusaikana! En mää osaa, enkä uskalla, ihan kauheeta hommaa. Mää oon leikannut molempien poikien sormien ja varpaiden kynsiä yhteensä ehkä 5 kertaa. Mun sisko on leikannut mun lasten kynsiä varmasti useammin. Meillä se on iskän hommia, se ei vaan suju multa. Oon kyllä yrittänyt, mutta se on ihan hyödytöntä, kun en uskalla leikata niitä tarpeeksi lyhyiksi. Hui, en välitä.

Sija 2. Napatyngän hoito.
Pakollinen ja erittäin tärkeä asia, josta en usko, että juuri kenelläkään on kokemusta ennen oman vauvan syntymää. Ja mitään saman sorttistakaan ei varmaan moni ole tehnyt ennen sitä oman lapsen tuloa elämään. Mää olen käyttänyt satoja vanupuikkoja, ilmakylvyttänyt, kuivannut, pessyt, pyyhkinyt, pyöritellyt ja on laappistettu ja rasvattu ja puuteroitu ja silti, molemmilla kerroilla poikien navat ei ole ottanut parantuakseen. Mukaan kuvioihin tulee tietysti melko painavana asiana huono omatunto, ja epäilyt, että olen mokannut jotain, kun napa ei lähde paraneen. Se sen itse tyngän irtoaminen, mitä hiukan jännitin etukäteen ei ollut mitään, verrattuna siihen sen jälkeiseen navan pohjan hoitamiseen. Voi vitsi, se oli kyllä ikävää.

Sija 1. Kylpyammeeseen kakkaaminen.
Ihan oikeesti. Tästä puhutaan ihan liian vähän. Se tulee niin puskista. Tavallaanhan sitä luulis, että se on vähän mahdotontakin, mutta ei, ei se ole.  Tässäkin on aikamoiset itsesyytöset; "Miksi, oi miksi, en arvannut kun lapsi noin hidasti leikkejään ja istui hievahtamatta?!" Tilanteen huomaan ainakin itse aina, kun on jo liian myöhäistä. Pian sitä huomaa ajattelevansa, että tilanteen kultareunus on, ettei jälkkäriksi ollut luumua, ja se on - aika surullista.

 

Kaikille on varmaan ihan ok, ettei kuvat liity tällä(kään) kertaa tekstiin.

Sikäli jollain lukijoista (hihhhiihii) on omia inhokkejaan, niin niitä olisi ihan oikeesti kiva tietää!


KÄÄK! Kuinka mää saatoin unohtaa sormiruokiin siirtymisen, se on ihan ehdoton nro.1. Hieman stressaavaa aikaa, kurkun ja ruisleivän palojen kaivaminen paniikissa toisen kitarisojen tienoilta, kun lapsella nousee vedet silmiin ja suu on O:na. Yöks. Ihan kamalinta.