Yhteis-synttärit.

Pahus, liika paljon juttuja, liian vähän aikaa. Kuten ehkä joku on pistänyt merkille, mulla tuppaa aina ajatus karkaileen, enkä osaa oikein tiivistää. Jo pelkkä lauseen tiivistäminen ihan äidinkielellisesti oikeaoppiseksi lauseeksi tuottaa minulle suuren suuria ongelmia, ja olenkin sitten itseoikeutetusti ottanut tavakseni vain laittaa pilkkua pilkun perään ja jatkanut lauseita loputtomin pitkikisi lapamatolauseiksi, kuten äidinkielenopettajani minulle yläasteella toisti ja toisti yhä uudelleen. Nyt sitten tilanne on se, että mää haluaisin jakaa täällä koko kivan viikonlopun, mutta mun aivot prakaa, kun sana- ja asiatulva vyöryy tajuntaan.

Haluan kuitenkin kertoa täällä asioita mahdollisimman reaaliajassa, sillä on vähän tylsää kertoa tapahtumista jälkikäteen niin, että se oikea fiilis on jo ehtinyt laimeneen, ja asioista kerrotaan vaan faktoja ilman tunnetta. Joten tästä saattaa tulla aika pitkä postaus, koska kaikesta täytyy kertoa nyt, ennen kuin huomenna alkaa arki.

Lauantaina olimme tosiaan ystäväni lasten yhteis-synttäreillä. Lapsilla on ihan vähän yli vuosi ikäeroa. Ja vaikkakin olen ystävääni arvostanut aina, tänä viikonloppuna ymmärsin, että on ollut aika, jolloin hänellä on ollut tuollainen S:n ikäinen, täyttä höyryä eteenpäin, joskin ilman sen suurempaa ymmärystä puskuttava taapero, joka ei hereillä ollessaan anna äidille juurikaan hetkenkään lepoa ja vastasyntynyt vauva. Wau. Epäilemättä elämä on ollut jokseenkin työlästä. Mutta hyvin on siitäkin nähtävästi selvitty ja perheen lapset uskomattoman suloisia.

 

Kuinka söpöjä voi olla?! Ja noi kikkurat, mää en kestä. L:lle mää oon koittanut kasvattaa pari kertaa hiukan pidempää tukkaa, mutta se on aika...jännä, koska pojalla on ensinnäkin piikkisuora tukka ja sit se kasvaa aivan suoraan päänahasta, että sit se on semmosen siilimäinen (ja nimenomaan se eläin, eikä hiusmalli) pallo. S:n kans mää meinaan vielä yrittää, koska hällä on inasen taipuisuutta ja koska mää nyt vaan oon päättänyt. Synttärisankareitten kodista mainitsinkin, ja jotta ystäväni ei kiusaantuisi tätä (käsittääkseni) lukiessaan, niin en hehkuta sen enemää. (Upea. Ihan  käsittämätön.) Niin palaisin vielä vähän kuitenkiin ympäristöön. Vaikka tosiaan tykkäänkin asua kaupungissa, niiiiin tavallaan mä voin myös ymmärtää ihmisiä, jotka viihtyvät kaukana kaupungin hälinästä, jos etuovelta katsottaessa maisema näyttää seuraavanlaiselta. Ihan ok. :)

Oli muuten kivaa ja erilaista olla sellaisissa juhlissa, joissa oli tuntemattomia ihmisiä. Tai siis oon uskoakseni nähnyt kyllä kaikki vieraista aikaisemminkin, mutta en ole ollut sen enempää edes jutulla kaikkien heidän kanssaan. Oon ollut mieheni kanssa yhdessä sen verran pitkän aikaa, että sieltä suvusta ei käsittääkseni ole ketään ylläreitä enää löydettävissä ja oma sukuni on sen verran tiivis, että useimmiten juhlissa (ääääks, mun tekee mieli kirjottaa: ...tunnen kaikki. :D Miten uskomattoman coolilta se kuulostais. Annanhan mää itsestäni tosi nöyrän kuvan täällä blogissa?! Eiku nyt mää tajusin, cooliahan olis jos kaikki tuntis mut. Noni, ilmakos. ) ei ole kovinkaan monia uusia kasvoja. No mutta nyt kuitenkin oli. Ja varsinkaan tossa jokunen vuosi sitten, mää en olis varmaan uskaltanut ihmisille juurikaan jutella, sen lisäks, ettei mulla olis ollut juurikaan mitään juteltavaa, niin nyt kun sitten oliskin kiva vaihdella ihmisten kanssa kuulumisia ja pienten lasten vanhemmilta kysellä miten on mennyt, niin en enää ehdi. Ja jos yritän, se menee just jotenkin näin: "Kiva nähdä! Teille onkin ehtinyt jo syntyyn toinen lapsi, mites on mennyt? Tai ei sittenkään mitään, mun lapsi näköjään istuu kahvipöydällä. Palaillaan."

Vaikka sitten toisaalta, asiallahan on sekin kääntöpuoli, että lapset, ah, mikä ihana tekosyy. Kiusaantuneiden hetkien haarniska. Vaivaantuneiden kuulumisten vaihtojen kilpi. "-Mites teillä on menny?" "-Hyvin." "-Okei. Kiva, kiva." (heinäsirkkojen siritystä) "-Hitsi, mun lapsi näköjään istuu kahvipöydällä, pakko mennä, mutta oli kiva nähdä." :)

Joka tapauksessa, kemuissa oli kivaa. Eikä pojat edes rikkoneet yhtään aikuisten tavaraa. Lasten kamppeista tais tosiaan hajota pari, mutta nehän nyt joka tapauksessa sai synttärilahjaks niin paljon kaikkea uutta, että ehkä osa vanhoista joutikin roskikseen. (Voi että, ärsyttävää aina jos lapset rikkoo jotain, kiusallista vanhemmille (joiden vika se kai vähän niinkuin on, mutta ei aina vaan mahda mitään, vaikka kuinka koittais kattoa perään), mutta ei niitä lapsiakaan ihan tavattomasti viitsi soimata, kun vahinkojahan nyt aina sattuu. Inhottavaa joka tapauksessa. )

Okei, okei. En ota itteeni, mutta tää ei suostu lataan enempää kuvia. Tai lupailee tolleen kiusallisesti, mutta ei sitten ehkä kuitenkaan, että kyllä mun nyt on kai lopetettava tähän ja kerrottava joskus toiste tästä päivästä. Otin kyllä tänään ehkä kaikkien aikojen lemppareimmat kuvani, että sikäli tietty ne ansaitseekin oman postauksensa.

Tsemiä alkavaan viikkoon!