Leijuvat hiukset ja hyvä mieli.

Moi. Jos on ollut huono päivä ja hyväntuuliset ihmiset rasittaa, niin ei kannata lukea tätä postausta just nyt.

Mää oon niiiiiin onnellinen!
Mun lapseni ei nähtävästi ole jakanut ainakaan kuvanotto hetkellä suurta onneani, mutta ei ole niin nöpön nuukaa. Jos äiti on onnellinen, niin lapsillakin on varmaan kivempaa, ainakin jossain vaiheessa.

Mun hiuksetkin on nähtävästi muistuttanut ulkona jotain säteilypilveä, mutta ei sekään ole niin justiinsa, koska jos ne leijuu noin, niin sillonhan on ilmiselvää, että hiukset on puhtaat, ei rasvaiset hiukset noin ponnekkaasti nousisi. Eli, tämäkin on pelkkää plussaa.

Tänäänhän ei ole varsinaisesti edes tapahtunut mitään mullistavaa, mutta on vaan ollut hyvä fiilis. Toi sää oli kyllä ihan mieletön! Oli hauskaa jutella kaikille niillekin naapureille, joiden kanssa ei normaalisti juurikaan vaihdella kuulumisia, kun kaikilla oli ihan selvästi kova tarve kommentoida vallitsevaa ilmanalaa jotenkin. Tuntu, että kaikilla oli tänään hyvä fiilis, aurinko paitoi, oli lämmintä ja vielä perjantaikin! Postinjakajankin kanssa naureskeltiin, kuinka tämä oli joutunut kaivamaan taas shortsit ja t-paidan esiin. Se tosin oli jo mun mielestä hiukan maksimoitua.

Pojatkin oli tänään jotenkin erityisen hyvää pataa keskenään ja niitten yhteisiä touhuja oli kiva seurata vierestä. Ja huom! pystyin seuraan niitä nimenomaan vierestä, eikä mun tarvinnut koko ajan pompata perään tai väliin.  Jossain vaiheessa tuli jo niin lämmin, että otin L:lta haalarin pois, kun pojan oli (epäilemättä) hiukan kuuma haalarissaan ja saappaissaan. S:kin sai käyskennellä ihan teekkarina haalari vyötärölle sidottuna. Sekin oli kivaa, että kuvia sain napsittua enemmän kuin pitkään aikaan. Aikaa oli jopa niin paljon, että intouduin tosiaan kuvaan itseänikin. Ehkä tosin ihan hippasen nolotti kuvata itseäni esim. itselaukaisimella keskellä pihaa. En just nyt osaa sanoa, että kuinka monta parveketta, saati sitten ikkunaa, on sisäpihallemme päin, mutta jokunen.

S:kin pääsi tänään "äiti-laitto-jarrun-päälle-vaunuista-ja-vainuja-ei-voi-töntänä"-raivareistaan yli suht nopeasti ja leikki. Siis leikki. Tämä on erittäin harvinaista, että S pysähtyy, istahtaa alas ja alkaa leikkimään.

Ei mulla nyt oikein ole mitään asiaa, muuta kun että mää oon tosi onnellinen. Ja onhan siinä nyt jo asiaa kerrakseen. Laitan vielä liudan kuvia aamupäivän ulkoilultamme, antakoon kuvien puhua tällä kertaa puolestaan, kun kellokin on jo noin paljon. Mukavaa viikonloppua, toivottavasti kaikki ehti nauttiin tän päivän erikoisen lämpimästä säästä edes hiukan. Ootte ihania. Moi.

Edit:// Niin ja tiedoksi niille kaikille hämmentyneille läheisilleni keille angstasin tossa itapäivällä puhelimessa, niin mää olin aamulla, kun otin näitä kuviakin, tosi tosi onnellinen ja nyt mää oon taas. Siinä välissä oli vaan pieni repsahdus.

Imuri-apuri.

Ehkä. Maailman. Rasittavinta.

Joo, toki, toki kiva että lapsi haluaa osallistua ja on kiinnostunut ympäristöstään, mutta aina ei oikein jaksais. Mulla on vieläpä imuroidessa aina hyvin vahvasti läsnä erilaiset raivon tuntemukset (mää en usko ketään, joka sanoo, ettei imuroidessa nouse jonkinasteinen raivon tunne pintaan), joten kun imurinvarressa roikkuu reipas yksi -vuotias, joka on vakuuttunut tekevänsä kyseisessä hommassa parempaa jälkeä kuin minä, niin aina ei just jaksais.

Imurinvarressa roikkumiselle on tietenkin vaihtoehto ja tämä on, että sikäli sanon "Ei!" 26 kertaa ja saan pojan irroittamaan otteensa imurista, voin jatkaa raivoisaa imurointiani keskeytyksettä aina siihen asti, että apurini ehtii kiirehtiin pistorasialle ja nappaan imurinjohdon irti. Oikeesti, se naurattaa hyvin harvoin, kun makaat selälläsi/mahallasi makuuhuoneen lattialla hiki päässä ja puoliksi sängyn alla, ajatuksena, että "vielä kun tuolta yhden sängyn jalan takaa saan pölyt, niin sitten on valm".. - piuuuuuuh, sanoo hiljentyvä imuri, kun virta katkeaa äkkilliseen johdon vetäisyyn osallistuvan pikkukaverin toimesta. Ihan mega-ärsyttävää.

Tänään on ollut myös sikäli ärsyttävä päivä, että kun sain pojat aamulla puettua, huomasin vasta hissin ikkunasta, että ulkona sataa vettä. Takas omaan kerrokseen hakeen nopeasti kurahousut ja saappaat mukaan. Sitten hissille, vain huomatakseni, että vaunujen sadesuoja on jossain, nopea juoksu parvekkeelle mistä sadesuoja onneksi löytyykin, sitten hissille ja huomaan, että kaikki muu on reilassa, mutta itselläni ei todellakaan ole mitään sadekamppeita päällä tai edes mukana. Tässä vaiheessa pojat oli jo sen verran leipääntyneitä ja kuumissaan, kuten myös minä, etten jaksanu enää hakea itselleni mitään. Siitä tulee heti se omanlaisensa fiilis ulkoiluun, kun seisoo sateessa marttyyrina, ja päässä kaikuu kaunis uhraútuvainen ajatus: "Mitäs minusta." (Plus, pojathan oli kauheen mielissään, kun ulos päästessä pukeminen ei ollutkaan vielä ohi, vaan pihanpenkillä alettiin vaihtaan kenkiä saappaisiin ja kurahousua ylle. Ja vaikka musta on jokseenkin tarpeetonta tervehtiä ihmisiä jos ei jaksa sen vertaa, että nostais hymyn huulilleen, niin tänään saatoin jaella naapureille melko tiukkoja päännyökäytyksiä.)

Muutenkin, kuten kaikki varmaan tietää, noi lähdöt on joskus aika haastavia. Pienen vauvan tavoin munkin tekis mieli toisinaan parkua tuskissani pukemisen aloittamisesta, aina siihen asti, että keuhkot täyttyy ekan kerran raikkaalla ulkoilmalla. Olen ajatellut kuitenkin, ettei se välttämättä hyödytä ketään ja täten puren hammasta ja pidän mielessä kirkkaimpana päämäärän. Kuten olen maininnut, pukemisen jälkeen on se vaunujen haku parvekkeeltä ja sitten tulee mun pakolliset neuroos.. tavat. Kun olen laittamssa ulko-ovea kiinni, täytyy tarkistaa, että avaimet on mukana, ehkä neljännen kerran, sen jälkeen mieleen hiipii kahvinkeitin, nopea kirmaus keittiöön ja takaisin, ja nyt uusimpana juttuna on uunin tsekkaus, mitä ei tietenkään voi tehdä samalla reissulla kun käyn tsekkaamassa kahvinkeittimen. S on nykyään varsin kiinnostunut sääteleen uunin ja keitinlevyjen nappuloita, hänestä se on kaiketi hauskaa.

Jotenkin mulla oli kauhea tarve tulla kertomaan, kuinka raskasta mulla on tänään ollut ja miten mittavia vastoinkäymisiä olen kohdannut, mutta jostain syystä en muista nyt niitä katasrofaalisia asioita millään. Sen sijaan muistan, miten suurta epäuskon sekaista onnea ja ylpeyttä tunsin kun L sanoin kirjakaupassa lähtiessämme myyjättärelle kovaan ääneen "Heippa!". Heippa? Eikö mitään muuta? Eikö sitä jo tutuksi tullutta Heippa kakkaa tai Heippa pissaa tai Heippa kakka-ihmistä? Wau! Olin vaikuttunut ja iloinen ja ah, niin ylpeä. Ja postisedällekkin L huusi vain "Mojo! Mojo!" (Moro! Moro!) Eikä mitään lisäyksiä. Ihan loistavaa.

L sentään on tullut äitiinsä ja vihaa imurointia yhtä paljon kuin minä.

P.s. Koita sanoa otsikko nopeasti monta kertaa peräkkäin, I dare you.

Karjalanpiirakoita ja vaunujen työntöä.

Ihan ensimmäiseksi mää haluaisin kertoa, että sikäli joku lukijoista on kotiäiti tai -isä, kenellä ei ole tiskikonetta, toivoisin kyseisen henkilön lähettävän minulle yhteystietonsa, jotta voisin askarrella hänelle stipendin.  En tietenkään halua taaskaan suosia tai sorsia ketään, mutta niitä ei lasketa, joilla on vauva rintaruokinnassa. Sikäli lapsia on useampi, askartelen luonnollisesti stipendin/lapsi. Ihan oikeesti. Kuinka tota tiskiä voi tulla noin paljon!? Ja sikäli jollain on lapsi/lapsia eikä pyykinpesukonetta, niin yhteystietoja tännepäin. Pesukoneettomat kestovaippailijat saa erityisstipendin.

Mää en tiedä mitä tässä nyt on tapahtunut, mutta mää oon ihan pudonnut meijän pyykkijunasta. Muistatteko ne täytettävät lyijykyvät? Ne missä se loppuun käytetty terä irrotettiin ja sen avulla tuupattiin uusi terä esille? No meijän pyykkikori(t) on sellasessa tilantessa, kuin jos se ensimmäinen terä olis jäänyt jumiin ja olisit saanut lisäpakkauksen teriä ja survonut ne väkisin sinne kynän sisään. Ihan mahdoton tilanne. Tilanteen purkaminen on sikäli ongelmallista, että meillä on tuollainen yksi minimaalinen pyykinkuivausteline, ja vaikkei minulla olisi mitään ongelmaa pestä vaikka 4 koneellista päivässä saadakseni nykyisen tilanteen nollattua, niin kuivausmahdollisuudet ovat vähäiset. Joskin täysin käden ulottuvilla, sillä eihän mun tarttisi tehdä muuta kuin varata alakerran kuivaushuone ja/tai -rumpu yhdeksi päiväksi. Tämä on valitettavasti samanlainen tilanne, kuin se, ettei miehenikään tarvitsisi tuoda kuin ne tikkaat töistä, (!!!) niin saisimme vaihdettua eteiseen sen uuden lampun. Eli lähestulkoon mahdotonta.

Valtava pyykkimäärämme johtuu käsittääkseni seuraavista seikoista:
-L ei aina ehdi ajoissa vessaan.
-S haluaa syödä itse. (Tai minä haluan, että S syö itse, niin saan itse syötyä samaan aikaan.)
-L syö itse.
-Kylvetän pojat lähes päivittäin ja musta on ihana laittaa kylvyn älkeen ihan puhtaat vaatteet poikien päälle.
-On syksy ja ulkovaatteet on yltäpäältä ravassa.
-S vetää pöydiltä ja tiskipöydältä kaiken alas, jos jotain on reunalle unohtunut ja valitettavasti reunalle  unohtunut "jotain" on toisinaan täynnä maitoa tai vettä tai jauhelihakeittoa.
-S:n vaippa ei jaksa vetää aina öisin kaikkea sisäänsä.
Tämmösiä seikkoja, jotain vinkkejä? Itsentäänselvyyksien lisäksi?
Muistan joskus erään kahden lapsen äidin puhuneen puistossa harrastavansa melko pitkälle jalostettua vaatehuoltoa (tästä on tainnu olla puhetta ennenkin) ja muistan kuinka silloin, yhden lapsen äitinä ihmettelin hiukan moista maksimointia ja nyt mua vaan lähinnä harmittaa ettei vaihdettu kyseisen tädin kanssa puhelinnumeroita.

Tiskimäärämme tilannetta olemme aloittaneetkin jo hiukan korjaamaan. Siitä asti kun olemme muuttaneet A:n kanssa yhteen (ja hän jo aiemminkin) olemme keränneet tiettyä astiastoa ja nyt olemme siinä onnellisessa tilanteessa, että lähes kaikki astiamme ovat kyseistä sarjaa. Vaikkakaan en ole miköön pöpö-foobikko, oikeastaan melko kaukana siitä, en voi sietää ajatusta että joisin mukista, josta joku muu on juonut tai vielä pahempaa, käyttää jonkun toisen käyttämää haarukka/veistä/lusikkaa. Ja kun on kerran napannut pöydältä vesilasikseen luullun lasin, kaatannut sen täyteen vettä ja juonut janoisesti lasin tyhjäksi huomatakseen, että lasi olikin ollut kuivunut maitolasi ja vesi on muuttanut kuivuneen maidon jännittäväksi tekstuuriksi joka läsähtää suuhusi, tulee otettua helposti joka kerta kaapista uusi lasi varmuuden vuoksi.

No mutta, nyt olemme (/olen, mitä näitä nyt on) päättänyt, että laitamme keräämämme astiaston juhlakäyttöön kaapin perälle, ja pidämme arkiastioina kaikkia yksittäiskappaleitamme. Täten voin käyttää vaikka koko päivän samaa mukia, varmana, että kun muita samanlaisia ei ole, se on se sama muki jota käytin aamullakin. Sitten tarvitseekin enää muistaa päiväruualla vain se, joiko aamulla maitoa vai vettä. Miehille tämä yhden ja saman kahvimukin käyttö päivän/viikon/kuukauden ajan ei vaikuttaisi olevan ongelma, joten tiedän kyllä, että this is on me. Ja mikäs sen hauskempaa kuin, että arkena on käytössä vain ne kaikista hauskimmat ja värikkäimmät mukit, lasit ja lautaset. Olen aika innoissani tästä. Jopa siinä määrin, että kävin eilen ihan varta vasten eräässä liikkeessä ostamassa omakseni jonkun sortin klassikkomukin. Tai itseasiassa menin kyllä ihan, ihan oikeesti ostamaan uusia keittiöpyyhkeitä, sillä meillä on ollut keittiöpyyhkeinä tähän asti melkeimpä vain minun kotoa pois muuttaessani äidiltäni saamia keittiöpyyhkeitä ja koska arki kaipaa aina pientä piristystä, päätin mennä ostaan hauskan kuosiset keittiöpyyhkeet, niitä kun joka päivä kuitenkin katselee.

Tänään päivämme alkoi sillä, että olin päättänyt löytää S:lle sen välikausihaalarin. (Kuinka niin syksyllä aina huomaa, ettei lapsella oli kesän jälkeen mitään (no, mitään ja mitään..) sopivaa vaatetta?! Ja sitä paitsi, miksi ihmeessä mun on annettu ymmärtää, että vanhemman lapsen vaatteita voi käyttää sitten nuoremmalla/nuoremmilla sisaruksilla?! Nää kaksi menee ainakin aivan eri vuodenaika-koko-syklissä. Ihan kohtuutonta.) No, S:n välikausihaalari oli jo auttamattomasti liian pieni ja rikkikin, mutta tilanne on vissiin tällä hekellä se, että joku muukin on tarvinnut lapselleen välikausihaalaria, eikä moista ole tahtonut löytyä mistään. Tänään sitten menin vielä viimeisenä oljenkortena ihan tuttuun ja turvalliseen Anttilaan, kun yksi naapurin tädeistä vinkkasi, että siellä oli ollut välikausihaalareita jo/vielä ale-rekissä ja kyllä, löytyihän se. Olen tyytyväinen.

Itseasiassa ennen Anttilaan pääsyä törmäsin Naapurin rouvaan (olen päättänyt alkaa tituuleeraamaan häntä näin, kun ei se rouvaa itseään kerta haitannut) lapsineen ja saatoimmekin heidät lapsista vanhimman päiväkodille. Kun Naapurin rouva vei tytön sisälle minä hengasin ulkona jätkien (4 kpl) kanssa. Kuten kuvasta näkyy, L ei ole ollut tänään erityisen innokas kuvattava.

Tässä kuvassa L:n elekieli oli mielestäni jo niin selkeää, että karjalanpiirakan tilalla olisi voinut olla yhtä hyvin yksi (tietty) sormi. Lopettelinkin aika pitkälti tuohon tämän päivän kuvailuni.

S:lla on uusi harrastus - vaunujen työntö. Poika jaksaisi tuuppia rattaita ympäri pihaa vaikka kuinka kauan, eikä se vierellä kulkeminen ja vaunujen ohjailu ja jarruttelu minultakaan paljoa vaatisi, ellei koko ajan pihan keskeltä kuuluisi keinussa istuvan L:n vaativa huuto: "-Äiti! Vauhtia!" (Viimeinen kuva on L:n ottama. Annoin takanamme tylsistyneenä lampsivalle L:lle laukustani virkistykseksi pokkarin.)

 

Ja sitten yksi pieni pyyntö, isäni kertoi tänään, että haluaisi laittaa minun ottamiani valokuvia erääseen näyttelyyn, jonne ihan tavalliset tallaajat saa omia tuotoksiaan antaa (Kivaa!) ja tahtoisinkin nyt kuulla, että jos jollekin on jäänyt täältä blogin puolelta joku kuva mieleen, jossa on sitä jotakin, niin kerrothan, tarttisin hiukan jeesiä päättääkseni mitä kuvia sinne ehdotan. Kiitos ja hei!

Hammaslääkärissä ja semmosta.

Ihan omanlaisensa fiilis kulkea kaupungilla, kun tuntuu, että alanaama kulkee 5-10 senttiä muuta naamaa edempänä ja vähän väliä joutuu kokeileen kädellä, että valuuko suupielestä kuola. Ja sitten se hammaslääkäri menee sanoon jotain niinkin uhittelevaa, kuin että: "-Ei sitten kannata syödä pariin tuntiin, paikka kyllä kestää, mutta poski ei." Mulle tämä on suoranainen kehotus, ja lapsenomainen tarve tarkistaa auktoriteetin sanojen totuudenmukaisuus on valtava. Ekaksi otin kotiin päästyäni käteeni tikkarin, houkutus oli suuri, mutta päätin, että niin hauskaa kuin se olisikin, niin siitä voi olla hallaa paikalle, joten annoin tikkarin vastentahtoisesti L:lle. Nyt olen katsellut jo jonkin aikaa pöydällä lepäävää purkkapötköä, sekin vois olla aika hauskaa. Toisaalta jo tämä alahuulen imeskelyksin on niin huvittavaa, että ehkäpä pitäydyn nyt vain tässä, vaikka se aikaa mälsää tavallaan onkin.

Hammaslääkärikäynti meni hyvin. Tuolissa lepäillessäni mietin jopa, että se on aika lailla 50/50 nautinko enemmän kampaajalla vai hammaslääkärillä olosta. Hammaslääkärissä on se hyvä puoli ettei tarvi puhua, ja kampaajakäynnillä on se hyvä puoli että saa nielaista silloin kun huvittaa. Ja koska papereissani luki, että tahdon puudutuksen, niin mikäpä minä olen vanhoja tapojani muuttamaan, minulla kun ei ole tuolla kivunsietämis-puolella mitään todisteltavaa itselleni. Sikäli kipua ei ole pakko sietää, minulla ei ole mitään tarvetta kiusata itseäni, joten homma ei ollut puudutuksesta johtuen myöskään lainkaan kivuliasta. Ei se taida olla ylipäätänsä tuo poraaminen ja paikkaaminen mikä on kivuliasta, vaan se hammaskiven poisto. Se kun revitään sillä terävällä virkkuukoukulla hampaita. Tai hampaita kai pääasassa, toisinaan tuntuu, että myös vähän ientä rapsutellaan. Huh, se on kyllä epämiellyttävää, onneksi sitä ei tehty nyt, eikä kuulemma tarvitse tehdä ihan heti tulevaisuudessakaan.

Koska mieheni on reilu kaveri, hän tuli kotiin S:n seuraksi ja hakemaan L:n kerhosta minun hammaslääkärini aikana ja koska minä myös olen reilu kaveri sanoin miehelleni hammaslääkäriajakseni tunnin todellisuutta aikaisemman ajan, jotta sain hänet kotiin ajoissa. Kyllä, huolimatta kaikesta turhautumisestani myöhästelyä kohtaan, olen kuitenkin valinnut elämänkumppanikseni myöhästelijän. No mutta, sainpahan miehen tarpeeksi ajoissa kotiin, ehdimme jopa juoda kupit kahvia ennen kuin minun tarvitsi lähteä paikkauttamaan hammastani.

Matkalla hammaslääkärille minulle soitti Sami, kenen kanssa minulla oli edellispäivänä jäänyt juttu kesken liittyen Me Naisten tilaamiseen. Sami tosiaan rimpautti eilen ja kertoi, että saisin Me Naiset melkein ilmatteeksi, sekä myös Swarovski-kaulakorun ja Paola Suhosen Ivana -pussukan, jotka lähetetään minulle mahdollisimman pian, kaupanpäälliseksi. Sanoin eilen, että sikäli olisi mahdollista Sami voisi palata asiaan myöhemmin, sillä minä haluaisin kysyä mieheni mielipidettä asiaan. Tiedän olevani häpeäksi kaikille naisille ja olen pahoillani tästä, mutta olen kehittänyt loistavan vastauksen lehtimyyjille, sillä minulla ei ole sydäntä sanoa vain "Ei." ja olen hiukan osto-herkkä moisissa tilanteissa (vrt.kaupan maistiaiskojut).

Ennen vastauksen sanomista kannattaa sammuttaa dvd, sikäli lapsi katsoo sitä tai ottaa lapselta ruoka pois jos hän on syömässä, näin taustalta kuuluva lapsen kiukkuaminen nopeuttaa prosessia lehtimyyjän kanssa. Vastaukseni menee näin: "Tota, mulla on kaksi pientä lasta ja mää oon kotiäitinä ja kun mun mies on oikeastaan se, joka tienaa kaiken rahan meijän taloudessa, niin mää en kyllä viitsi/voi ilman hänen lupaansa tilata mitään." Lauseessa on kieltämättä jonkun verran valkoisia valheita, mutta lähinnä kuitenkin vain tulkinta kysymyksiä. Lehtimyyjä aika harvoin tohtii alkaa tiedusteleen asiaa sen enempää, sillä valitettavasti pyyteetöntä, miehensä pelossa elävää kotiäitiä on tunnetusti vaikea taivutella nousemaan miestään vastaan ja ajattelemaan itseään ja omia tarpeitaan. (Vitsi mää en pääse taivaaseen. No, se oli tämä taikka sitten ne ostamani muoviset, rikki menneet lelut, jotka mun taivaspaikkani täyttävät.) Sikäli asialla on ihminen joka myy jotain muuta kuin lehtiä, esim. jotain sähköön tai internettiin liittyvää, hän ei yleensä luovuta vielä tässä vaiheessa, onhan hän vähän niinkuin "Miesten asialla", joten silloin annan hänelle suosiolla mieheni puhelinnumeron. Varoittelen kyllä soittamasta työaikaan, jolloin mieheni on kiireinen. Olen puolustellut tekoani sillä, että A osaa sanoa tällaisissa asioissa huomattavasti minua helpommin "Ei", ja toisinaan on käynyt niinkin, että olen saanut sanottua sen "Ei":n sellaiselle asialle, joka olisikin ollut meille ihan hyödyllinen. Muistaakseni se oli joku vakuutus-asia silloin. Tai puhelinliittymiin liittyvä.

Eilen sanoin Samille samat jutut, mutta koska diili oli oikeasti houkutteleva ilmaisin kiinnostukseni ja kehotin häntä soittamaan seuraavana päivänä, johon mennessä lupasin kysellä asiaa tältä jokseenkin uhkaavalta kuulostavalta aviopuolisoltani (ja miettimään tarjouksen mahdollisia porsaanreikiä). Ja niinkuin arvata saattaa mieheni mielestä Me Naisten tilaaminen oli suorastaan hyvä idea, ostanhan irtonumeron lähes joka viikko. A oli myös melko vaikuttunut tilauksen edullisuudesta, vaikken edes huomannut kertoa Swarovski -kaulakorusta. Kun Sami sitten tänään soitti, hän oli ilmeisen yllättynyt, kun kehotin häntä laittamaan lehden (yms.) tulemaan. Mieleeni nousikin huikaiseva ajatus, että en ehkä olekaan ainoa, joka käyttää moista nokkelaa vastausta tyrmätäkseni lehtimyyjän ostokehoitukset. Aivan ilmeiseti ainakin Sami oli yllättynyt jo siitä, että edes vastasin puhelimeen. Ou nou, on aina yhtä katkeraa huomata, ettei olekaan edelläkävijä.

Että sellaista tänään. Nyt alahuuli alkaa tuntuun sen verran omalta, että taidan ruveta syömään. Ja koska teemana on (tai ainakin oli postauksen alussa) terveet hampaat, päätin toissayönä kello 00.00, herättyäni S:n itkuun harvinaisen virkeänä, aloittaa unikoulun. Tai jonkun unikoulun alalajin, jossa pointtina on vain se, ettei lapsi joisi yöllä maitoa ja pilaisi täten hampaitaan. Ja aivan mieletön suksee ollut tähän mennessä. Ensimmäisenä yönä S jaksoi vaatia maitoa n.40 minuuttia, jonka ajan pidin poikaa sylissä, hyräilin, hyssyttelin, silitin ja pussasin, tarjosin tuttia n.37 kertaa ja vettä n.26 kertaa, kannoin "Typerään Majesteetti-vauvaan" (..?) ja hänen itkuunsa kyllästyneen L:n meidän makkariin nukkuun rauhassa ja sitten ajattelin, että ehkä vesi uppoaisi paremmin lämmittettynä ja kas näin, S hyväksyi mikrossa lämmitetyn veden ja nukahti. Poika heräsi vielä toisenkin kerran, mutta silloin hyväksyi veden samantien. Viime yönä S heräsi myöskin kaksi kertaa, ensimmäisellä kerralla riitti pelkkä tutti ja tokalla kerralla vesi. Ihan mahtavaa. Eli siis kaksi yötä mennyt nyt ilman maitoa ja kaveri on nukkunut huomattavasti paremmin. Ja pidempään. Ah.

Mökillä ilman paikkaa.

Heippa!

Käsi ylös, kenen mielestä mulle annettiin mökkireissulla opetus, kun iltapalan jälkeen, kun olin jo vähän niinkuin yöpuulla, päätin mennä hakemaan vielä yhden kourallisen karkkia ja sitten - irtosi paikka hampaasta. Voi räkä. No, ei se mitään. Olen tässä soitellut hammaslääkäriaikaa, ja melko äkkiähän niitä näyttäisi yllätyksekseni saavan. (Ou crap, sain sen jo huomiselle.) Mulla ei ole mitään hammaslääkäripelkoa, vaikka voisin aikaani kyllä monella muulla tavalla viettää mieluummin, mutta viimeisin käyntini oli kyllä aika eksoottinen, sillä olin muistaakseni yhdeksännellä kuulla raskaana, ja tuollainen vaaterissa olo sillä hetkellä ei ollut mikään lemppari-asento. Mun kaikki julkiset oksentelut ja (lähes)pyörtyilyt tapahtuu just tollasissa tilanteissa. Sillon olin tosiaan aivan varma, että taju lähtee ja hiki päässä ja korvat suristen pyysin vaan hammalääkäriä tai -hoitajaa nostaan päätä ylöspäin, kun tuntui, että makasin pää jalkoja alempana, varmana kuolemasta. Sitten oon oksentanu Särkänniemen narunvedossa, (käytyäni tosin sitä ennen jossain hiukan hurjemmassa laitteessa, mutta kukapas sitä tietäisi) ja sitten olen sekä oksentanut että lähes pyörtynyt siinä laktoosi-intoleranssi (Kääk, tekis vaan mieli kirjottaa intorelanssi, niinkuin olen asian toistakymmentä vuotta ilmaissut, ellei ole ollut aikaa miettiä sanaa ensiksi englanniksi) testissä, missä juodaan se litku ja otetaan verikokeita. Ei lainkaan noloo. Varsinkaan kun labrahoitaja jolle palautin litkut hänen jaloilleen oli tavallaan mun äitin työkaveri. Pahoittelut tästä. Herkkä vatsa.

Tavallaan tietty ihan kiva, kun jossain labrakokeissakin tulee tota oheistoimintaa, niin se vie hyvin huomion pois siitä itse verikokeen otosta. Vähän niinku tässä joku aika sitten kun vein S:n pojan ensimmäiseen käsivarresta otettavaan verikokeeseen. Normaalisti olisin tietty ollut sydän sykkyrällä ja itku kurkussa kun lastani näin kiusataan, mutta onnekseni (...) S:lla oli juuri tuolloin maha löysällä ja kun me oltiin odotettu vuoroamme joku puolituntia ja vuoronumeromme ollessa 142 ja numeronäytön kilahtaessa numeron 141 merkiksi kilahti myös S:n vaippaan universaaliseet vesiruikulit. Verikokeessa seurasinkin stten pääasiassa S:n vaipan puntista ja housun puntista uhkaavasti omia housujani lähestyvää rajaa, ja lähinnä ajattelin vain, että: "Pistä nyt se neula jo!" Vois S rukkaa, se ei kyllä ollut varmaan pojan onnellisin päivä. Tilanteessa ei lopulta romahtanutkaan mun tai S:n paineensietokyky vaan laboratorionhoitajan, jolta lipsahti putket käsistä ja täten näytteenottoajan pitkittyessä kävelin labrasta iloisesti ravat housuilla kotiin. Näitä nyt sattuu, ei se ollut varmaan sen labrahoitajankaan elämän onnellisin päivä.

Anteeksi nyt kun pitäydyn vielä toisenkin kappaleen verran samassa aihepiirissä, mutta kun tosiaan menimme lauantaina sinne mökille, nappasin mukaani yhden potan. Meillä on niitä 3 ja aktiivikäyttäjiä tällä hetkellä 0, L:n siirryttyä pöntölle ja S:n vielä miettiessä mitä siellä potalla sitten kuuluisi tehdä, joten yksi jouti enemmän kun hyvin mökille. Onhan mökillä kyllä yksi potta jo valmiiksikin, tai onko se enemmänkin potta vai vanha emalikattila on hieman kyseenalaista. Niin tai näin, kyseisellä potalla on vaikuttanut olevan yhtä helppo istua kun jumppapallon päällä ilman jalkoja. Mökillä on vain ulkohuussi ja koska L tarvii yleensä pissattaa yöllä ainakin kerran, ajattelin, että tukevalla potalla käynti olisi mukavampaa, kuin keikkua sillä emalikattilalla tai lähteä etsimään ulkohuussia kirpeästä syysyöstä. Kävimme mökkiseurueemme kanssa lyhyen keskustelun aiheesta "Takkaan tuli vai riittääkö pelkkä patteri?" ja päädyimme pelkän patterin riittävän, onhan tulen laittamisessa takkaan omat riskinsä. Nukuimmekin sitten huikeassa patterin hohkaamassa plus kolmentoista asteen lämpötilassa ja voin kertoa, että hyvästä suunnitelmastani huolimatta L hiukan vetäisi happea, kun istutin hänet unenpöpperöisenä jäiselle potalle.

Tosiaan, nukuimme sitten päivä- ja yövaattet päällämme ja omien peittojen lisäksi meillä oli yksi lisäpeitto/äiti ja lapsi-combo. Aikamoista. Oli kyllä aika ihanaakin napata lapsi (varsinkin sen edellis-illan episodin jälkeen) tiukasti kainaloon, kun L ainakin oli olosuhteista huolimatta aikas toimiva kuumavesipullo. (Hitsi mää googletin tota sanaa, eka kirjotin tohon lämpöpatteri, mutta sitten musta alko tuntuun, että se on väärä sana, sitten mieleen tuli lämpöpussi, mutta se onkin se vauvojen makuupussi-juttu, sitten laitoin lämminvesipussi ja kuumavesipussi, sitten hain jo hakusanoilla hypotermiasta kärsivän potilaan lämmitys ja lopulta löytyi sitten toi kuumavesipullo, mutta musta lämpöpatteri kuulostaa silti paremmalta, vaikka googlen mukaan sillä lämmitetään rakennuksia.) Ei se kylmyys kyllä haitannut yhtään, varsinkin kun voi ajatella sen olevan vaihtoehtona häkälle (häälle?).

Oli kyllä tosi kiva mökkireissu, seura oli mitä mainiointa ja siinä missä olin tehokkaasti vähätellyt mökkiämme (siis isovanhempieni mökkiä) ja sen ympäristöä, onhan sen noloa kehua mitään itseeni vähääkään liittyvää, oli kiva kuulla miljööstä sellaisen ihmisen mielipide, joka ei ollut siellä ennen käynyt, varsinkin kun mielipide oli varsin positiivinen. Näin itsekin paikan vähän uusin silmin, eihän se ole yhtään hassumpi! Ehkä mökkiä on vain alkanut pitään vuosien saatossa hiukan itsestäänselvänä paikkana, mutta nyt varsinkin kun isäni on laittanut siellä paikat ihan uuteen uskoon, niin sehän on suorastaan viihtyisä.Vaikkakin meillä oli L:n kanssa viimeksi kaksinkin oikein mukavaa, niin oli kyllä kivaa näinkin, että meille oli molemmille kaverit mukana, naapurista lähti siis ennenkin blogissa vilahtaneet ystävät mukaan.

Illalla kierreltiin metsässä ja rannassa, pelailtiin ja herkuteltiin ja kun lapset nukahti katsottiin vielä telkkaria ja rupateltiin niitä näitä. On muuten tosi hauskaa kun ollaan tämän naapurin rouvan (:D, paremman termin puutteessa) kanssa ystävystytty näin aikuisiällä, niin kesken jonkun jutun voi kysyä toiselta yhtäkkiä vaikka, että: "-Mitkäs sun vanhempien nimet muuten on?" Ei kyllä lopu jutut heti kesken, kun on vähän niinkuin lähes kolmenkymmenen vuoden edestä asioita kertomatta. :) En tiedä mitä mieltä muut on, mutta mun mielestä aikuisiällä uusien ihmisten kanssa ystävystyminen on melko työlästä, just kun kaikki aloitetaan ihan alusta ja ne ensimmäisten tapaamisten vaivaantuneet puhelinnumeroiden vaihdot yms. Ja erityisen vaivaannuttavaa on tutustua puistossa tai pihassa, missä tietää kyllä kaikkien lasten nimet, mutta vanhempien nimistä ei ole hajuakaan. Se on helppoa alkaa kyseleen sitten viikojen jutustelujen jälkeen, että, tota, mikäs se sun nimi olikaan? Mutta tosiaan, kaiken alun kankeuden jälkeen, homma on kyllä varsin antoisaa.

Asiasta toiseen, hain L:n tossa joku aika sitten kerhosta ja kerhonvetäjä sanoi, että: "-Me ollaan mietitty, kun sääkin sitä joskus kyselit, että se isompien kerho voisi olla jo parempi L:lle." Onko paha jos mun mieleeni nousi heti kysymys: "Mitä se on tehnyt?"? No ei, olin kyllä varsin ilahtunut ajatuksesta, oon tosiaan tässä itsekin miettinyt useampaan kertaan, ettei tuo laulu-ja kuvaamataito -painotteinen kerho taida olla L:lle ihan omiaan. Nyt L:lle ehdotettiin maanantai ja tiistai iltapäivisin olevia seikkailu ja retki-kerhoja, mitkä kuulostaisi kyllä toooosi kivoilta. Temppuilua ja ulkoilua ja seikkailuita, niistä uskoisin L:n nauttivan kovasti. Ja olisi myös ihan loistavaa, ettei mun tarttisi itse keksiä seikkailua viikon jokaiselle päivälle.

P.s. Jos oon maininnut täällä, etten oo kauheen lahjakas käsitöissä, niin se on taas sitä mun vähättelyä, sillä mää oon tehnyt tämän:

Kyllä, mää oon kirjottanut tohon tekstiilitussilla ihan itse koulun käsityötunnilla. Oon tosin tehnyt ton mun vanhemmille, enkä suinkaan mökille, etten oikein käsitä kuinka tuo on sinne joutunut. Onneksi vanhemmat ei ole luopunut mun tekemästä Jamie Walters -tyynyliinasta, tai ainakin uskon vahvasti, että se on heillä kotona kovassa käytössä, kun ei sitä mökilläkään näkynyt.