Retkellä.

L:n eilis-illan pahoinvoinnissa harmitti aivan ilmeisen asian lisäksi myös se, että täksi aamuksi olimme suunnitelleet naapuriperheen kanssa makkararetken. Aamulla L tuli herättelemään mua hiukan ennen kuutta ja kun startti oltiin sovittu kymmeneksi, minulla oli aikaa seurata pojan vointia muutaman tunnin ajan. Ja poika vaikutti kyllä täysin terveeltä, pyysi heti herättyään aamiaista ja annettuani varovaisesti ensiksi mustikkakeittoa, sen jälkeen mysliä, sen jälkeen mysliä ja jugurttia ja vielä sen jälkeen mysliä ja mustikkakeittoa, tulin siihen tulokseen, että mahavaivat ovat takana päin. Aamun piirrettyjen aikaan veljeksillä oli super-suloinen hetki. Tämä oli niitä tilanteita, kun mietin kameran hakemista hetken, sillä pelkään pilaavani kauniin hetken, jos menen siihen viereen räpsimään. Onneksi pojat ovat sen verran tottuneita mun  kuvaamiseeni, että jatkoivat pötköttelyä, mun touhuista piittaamatta.

Päätimme toteuttaa suunnitelman, koska L oli ihan normi-kunnossa ja epäilin myös vahvasti, että L mieluummin lähtee vaikka oksentamaan retkelle, kuin jää kotiin ja retki perutaan. Ja vielä kun naapurissa on viime viikot sairasteltu mahatautia, en uskonut heidät sairastuttamiseen olevan suurtakaan riskiä. Ottaen huomioon, että perheissämme on yhteensä 5 lasta, joista vanhin on 4v., emme myöskään voi perua kaikkea suunnittelemaamme tautien tarttumisen pelossa tai emme tekisi koskaan mitään yhdessä. Olemmekin siis käsi kädessä sairastaneet kuluneen vuoden aikana kaikki mahdolliset taudit pikku nuhista vesirokkoon. Kiva kun naapurissa on sitten aina vertaistukea ja vesirokko-voiteita yms. voi kierrättää taloudesta toiseen.

Lähdimme siis ajelemaan aamusta parinkymmenen (?) kilometrin päässä sijaitsevalle retkeilypolulle, jossa naapurimme tiesivät olevan nuotiopaikkoja, joten mukaan lähti makkaraa ja nakkeja (ja vohveleita ja rinkeleita ja vaahtokarkkeja ja kaakaoo ja kahvia ja mehua ja semmosta). Parkkeerattuamme automme nostin takakontista reteesti S:n  rattaat, olinhan fiksuna (laiskana) naisena hoksannut, että niissä S voi ottaa retken aikana päiväunensa ja jos ei kaveri jaksa kävellä, voi hänet laittaa matkaamaan rattaisiin. Naapuri pariskunnan epäröivistä katseista uteliaaksi tultuani kysyin ovatko hekin ottaneet nuorimmalleen rattaat. Ei. He eivät olleet ottaneet. Sen sijaan heillä oli kantoreppu. Joka siinä silmänräpäyksessä tuntui heti minustakin parhaalta ratkaisulta. Kyllähän meiltäkin semmoinen löytyy, samoin kuin itkuhälyttimet, joita emme kuitenkaan koskaan muista ottaa minnekkään mukaan. Naapurimme myös varovasti kertoivat epäilynsä, ettei rattailla tekisi tällä retkellä mitään. Ja noin kaksi minuuttia myöhemmin, ymmärsin varsin hyvin miksi ei.

Makkararetkellä oli oikein mukavaa. Lapset jaksoivat innokkaasti tutkia ympäristöään, ja nuotiopaikoille kävellessä L taisi osoittaa jokaisen näkemänsä sienen. Nuotioille päästessämme oli käynyt niin kivasti, että laavulla yöpynyt porukka oli ehtinyt laittamaan jo tulen ja pääsimme täten makkaran paistoon samantien. Mitä nyt miehet kävivät vuolemassa lapsille nakkikepit, että pääsivät hiukan toteuttamaan erämies -viettejään. Mutta mun "Tarvitaan" -lista piteni taas, nyt mää tarvin saappaitten lisäks repun. Meijän kukallinen, kelta-oranssi piknik-laukkumme oli tosi epäuskottava. Ja sit mää haluaisin.. eiku.. tarvitsisin vaellushousut (onko niitten nimi vaellushousut? Reisitaskuhousut? Ulkoiluhousut on huono termi, koska ne mulla jo on, ja niissä on ihan väärä fiilis), noi farkut oli aika nolot.

S skippasi matkanteon vuoksi aamunokosensa ja kun toisten päiväunien aika alkoi lähestyyn meinasi poika nukahtaa mun syliin, mikä on hyvin harvinaista nykyään. Tuli jotenkin ihana olo kun oli niin mukavaa, ihania ihmisiä ympärillä, oltiin reippailtu ja oli nuotio ja kahvia ja oltiin keskellä metsää ja lapsilla (ja aikuisilla) oli hauskaa ja sitten S haki uniasentoo mun sylissä, kun (tai pikemminkin vaikka) mää hyräilin hänelle ja ja ja ja... Tosi ihanaa. Päässä kyllä käväisi ajatus, että kuinkakohan kivaa on kantaa nukkuvaa poikaa juurakkopolkua takaisin, mutta onneksi ihanat naapurit ajatteli taas jo meitä pidemmälle ja tarjosivat kantoreppuaan lainaan.

Hetken S seuraili tilannetta, mutta kun nuokkuminen alkoi, käänsin pojan rintaa vasten ja siihen simahti. Täydellinen vauva-hetki, vaikkei poika ihan vauva enää olekaan. Olipahan helppo kantaa nukkuva poika kantorepussa takaisin autolle, koitin oman henkisen hyvinvointini vuoksi olla katselematta kuinka naapurin isä kantoi sitten itse väsynyttä nuorimmaista sylissään.

Kerrassaan ihastuttava sunnuntai (taas) ja erilaisuudessaan varsin virkistävä!

Voi vitsi. Äskön soi ovikello ja yksi pihan tytöistä seisoi oven takana: "Voiko L tulla ulos?", "Ei L oo nyt kotona, kannattaa käydä pyytämäässä H:a, (meijän aamuisen retkiseurueemme vanhin lapsi ja L:n super-tärkeä kaveri) hän on varmaan kotona." sanoin, johon tyttö vastasi: "Joo, H on jo ulkona, mutta se ei suostu leikkiin ilman L:a." :D Ihana.