Parempaan päin kenties.

Hitsin vitsi, koskaan ei pitäis unohtaa julkisen valittamisen parantavaa voimaa. Vaikuttaisi toimivan yhtä hyvin kuin sairasloman hakeminen lääkäriltä - johan alkaa olo koheneen. No joo, ei nyt mitään ihan uskomatonta parantumista ole tapahtunut, mutta paranemaan päin. Aamuinen L:n esittämä kysymys: "-Äiti, saisinko maapähkinävoi-hillo-leivän?" oli kuin mannaa korvilleni. (Whaaaat, voiko se sanonta mennä oikeesti noin? Mannaa korville? Todellako?) Poika ei ole tosiaan maanantai aamun jälkeen syönyt oikeastaan mitään, vähän smoothieta ja iltapuuroa, eipä juuri muuta. Niin ja jonkun apteekin kaloripommi -juoman joka maistui kaakaolle. Eilen illalla kuume kiipesi taas korkealle, enkä ollut kovinkaan optimistinen yön suhteen, mutta sehän sujui ihan hyvin parilla heräämisellä. Itse kaaduin sänkyyn ennen puolta kymmentä, jolloin A palasi reeneistä, joihin oli rohkeana poikana lähtenyt kyseenalaisesta olostaan huolimatta. Aamulla nukuin lähemmäksi seitsemää, vaikka miesväki oli noussut kuulemma jo viiden-kuuden maissa. On muuten ihanaa, kun aamulla heräilee ja on valveen ja unen rajamailla niin, että kuulee poikien ja A:n aamutouhujen ääniä. Tänään mieltä lämmitti A:n kuiskailut pojille: "-Älkää menkö sinne, annetaan äitin levätä."

Ja S. Voi pahus. :(  A:lla ja mullakin on tosiaan ollut jokseenkin erikoinen olo. Koskaanhan ei voi tietää mikä on sympatia-kipuilua ja koska tauti on oikeasti tarttunut, mutta kyllä nyt on ollut jo pitemmän aikaa jotain going on. Eilen "naureskeltiinkin", kun mulla huomiota herättävää on lihassäryt, joista en jostain kumman syystä normaalisti kärsi juuri koskaan ja A:lla huomio keskittyy vatsakipuihin, jotka taas ovat hänelle outoja, minulle sen sijaan joka päiväistä settiä. Mää nimittäin jännitän, iloitsen, suren, ikävöin, huolehdin, olen raskaana jne. mahallani. Tapahtui mitä tahansa, on Hannalla maha kipeä. Joskus nuorempana sitä on tutkittu enemmänkin, mutta kun lääkäri epäili oireiden häviävän iän myötä, niin odotellaan nyt sitten. Mutta ehkäpä nyt on joku tämmönen tauti liikkeellä, johon kuuluu vatsakipua, särkyä ja vetämättömyyttä. (Anyone?) Suuren suureksi harmikseni on myös S tosiaan oireillut mahallaan tänään siinä määrin, että taitaa hänkin saada osansa tästä typerästä taudista.

Kummasti kevensi mieltä (ja lompakkoa, kiva, kiva, kun Mehiläiseen on alle 200 metrin matka, vaihtoehto on usein jokseenkin houkutteleva) eilinen lääkäri-reissu ja tieto siitä, ettei mistään tulehduksesta ole kyse. Tulee kyllä niin paljon varmempi olo heti kun lääkäri tutkii lapsen, eikä tarvi olla vaan omien arvaailujen varassa. Tai hyvänen aika sentään keskutelupalstojen, wuhuu, se on maailma jonne ei kannata ihan kevyin perustein sukeltaa. Toki monilta sivustoilta saa myös asiallista ja hyvää tietoa lasten sairauksista, jne, mutta mää luotan silti kyllä enemmän terveyspalvelujen neuvovan puhelimen tätiin, kun kehen tahansa Pirjo-Riittaan joka voi netissä jakaa kaikista kauheimmat kokemuksensa (terkkuja vaan mun synnytys-postaukselle) ja peloitella jokaisesta kuumeen noususta ja päänsärystä. Ja kun koskaan ei voi edes tietää kirjoittaako ihminen oikeista kokemuksistaan, vai onko muita ihmisiä vaan hurjan hauskaa pelotella.

Ja kun nyt on suotavaa aina tarkastella asioiden hyviä puolia, niin johan on ollut hyvät sääolosuhteet sairasteluun. Vaikka vesisade ei mua kauheesti haittaakkaan (varsinkaan jos olisi ne saappaat), pojista puhumattakaan, niin on se silti jotenkin mukavampi pysyä sisällä kun sataa ja tuulee, kun sillon, jos ulkona olisi perinteisesti ajatellen kaunis sää. A vei S:n pihaan leikkiin joku ilta ja voi että se oli huvittavaa. Meijän vauva vietiin ulkoileen ihan yksin! Kyllä mää ainakin ajattelen edelleen vieväni aina nimenomaan L:a ulos ja S menee siinä siivellä, jossain vaiheessa S vaan on siirtynyt vaunuista nukkumasta hiekkalaatikolle touhuaan, keinuun ja liukumäkeen. Jätkä oli jotenkin niin polleenakin, käyskenteli eteisessä saappaissaan ja oli niin olevinaan, "Tässä ulos menossa.". Iso poika jo.

Mutta, mutta, mutta, viikonloppuun mennessä olisi kiva olla koko sakin kunnossa, olishan tiedossa, ei yhdet, ei kahdet, vaan peräti kolmet syntymäpäiväjuhlat ja yksi mökkireissu pienellä (tosin alati kasvavalla)kysymysmerkillä. Huh huh. Eilen tein jo kanakeiton, minkä oon olettanut (tv-sarjojen perusteella) parantavan taudilta kuin taudilta, joten mun ideat on nyt aikalailla käytetty. Paitsi, kokeillaas nyt jos sama julkinen valitus toimis meillä muillakin yhtä hyvin kun L:lla: Voi buu, mulla ja A:lla on surkea olo ja S on kans ihan kipeä, ja me kaikki ollaan hurjan väsyneitä ja meijän mahat on kipeet ja särkeekin kaikkia lihaksia ja ihoakin ja mää oon ihan varma, että me ollaan niin sairaita ettei päästä koko viikonloppuna yhtään mihinkään. Ai kamala.

...? :)