Se eilinen onnistui sittenkin! Miten kiva päivä voi olla?! Miten kivoja ihmisiä voin tuntea?! Miten mahtavia mun vanhemmat on, kun ottivat pojat yökylään, vaikka S ei ole vielä ihan kuivilla mahataudistaan?! En tietenkään haluaisi olla synkistelijä, mutta kuinka musta tuntuu, että toi mun vanhempien ystävällisyys palkitaan takuu varmasti mahataudilla. Ihan mälsää. Veimme kyllä vanhemmilleni poikien kylkiäisenä käsidesin, toivottavasti sitä on ensinnäkin käytetty (mun on kyllä vaikea kuvitella mun isää tekemässä moisia varotoimenpiteitä, mielestäni hän on enemmänkin "Tulee jos on tullakseen."-tyyppiä) ja toivottavasti siitä on ollut apua. Vanhempanihan olivat tosiaan myön ne, ketkä lähtivät viemään L:a sairaalaan rajun ja pitkään kestäneen mahataudin vuoksi pojan ollessa 10 kuukautta ja arvata saattaa mitä he silloin saivat urotyöstään (Olen ymmärtänyt heidän puheistaan, että nenä-mahaletkun laittamisen seuraaminen lapsenlapselle ei ole kaunis kokemus. Jännä.) palkkioksi. Ja jotta muisto olisi mahdollisimman tiukassa omantuntoni lokerossa "kaikista pahiten omaatuntoani kuormittaneet asiat", katkaisi tämä meidän poppoon levittämä mahatauti koko elämämme kestäneen perinteen, että vietämme joulua aina vanhemmillamme. Me toivuimme kotona, vanhempani sairastivat kotonaan, siskoni perhe ei ulkaltanut tulla vanhemmillemme taudin pelossa, pikkuveljeni meni vanhemmillemme ja sairastui ja isoveljeni vaimoineen meni vissiin Tapaninpäivänä käymään vanhemmillamme ja - sairastuivat. Mega-fun! Tsori, tsori. Hauskaa joulua!
Eilen oli ensiksi vuorossa ne kummityttömme synttärit ja koska siellä oli paikalla lapsia, emme uskaltaneet tuoda S:a mestoille, joten minun ja L:n ilakoidessa synttäreillä ja syödessämme kakkua - A ja S nukkuivat autossa kadunvaressa. Just sellanen reilu ja näppärä jako. Oli kyllä niin kivaa nähdä kyseistä porukkaa, olen tuntenut kummityttöni äidin.. ööö ... 22(?) vuotta, joten juhlissa olijat on useimmiten jo aikas hyviä tuttuja. Tosin kummityttöni vaari on juurikin se kyseinen herra, joka bongasi minut lenkkeilemästä henkihieverissä ja olenkin hänelle kiitollinen, ettei meidän tarvinnut pureutua silloiseen kohtaamiseemme eilen kahvipöydässä.
Autossa nukkuvien perheenjäsenteni vuoksi emme tohtineet olla juhlissa kovinkaan kauaa ja seuraavaksi veimme pojat mummulaan. S ei ole montaa kertaa ollut hoidossa ja keskityttyäni vain häntä edelleen hiukan vaivaavaan mahatautiin ja riittävään vaippa-määrään, unohdin tyystin jännittää mitä kaveri tuumaa hoitoon jäämisesta ja äitin ja isän lähdöstä paikalta. Eipä tuo sitten tuumannut siitä mitään. Niin ja pikku-(joulu)bonus, siskoni perheineen oli mummulassa käymässä ja kun me spitaal.. eikun mahatautiset saavuimme paikalle, he pakkasivat kamppeensa ja poistuivat paikalta noin kahden minuutin kuluessa. Kiva, kiva. Eihän meistä ole häiriöksi?! No joo, siskoni kanssa olimme kyllä ihan yheisymmärryksessa ja he olisivat meistä huolimattakin lähteneet kuulemma (mun sisko on kyllä aika kiltti ja huomaavainen sanoissaan) parin tunnin päästä, mutta kyllähän se silti pisti hiukan nolottaan.
Pojat jäi tosiaan ilman ongelmia mummulaan ja kurvasimme kodin kautta juhlimaan pyöreitä täyttänyttä A:n isää. Juhlat olivat menestys ja tapasin myös uusia huomattavan inspiroivia ihmisiä, jotka antoivat minulle enemmänkin ajateltavaa. Ilta oli hauska ja rentouttava, hyvin paljon synttärisankarin näköinen siis. Tänään haimme pojat aamupäivällä kotiin ja hommat oli sujunut kyläpaikassa varsin mainiosti. Kaikki siis meni ihan nappiin ja ottaen huomioon, että olin ihan viime metreille varma, etten pääse osallistumaan yksiinkään juhliin, olin oikein erityisen mielissäni, kun kaikki sitten kuitenkin järjestyi.
Kameraa en kantanut juhlissa mukanani lainkaan. Olen pistänyt merkille, että aina kun alan vaikkapa juurikin juhlissa kuvaamaan, unohdan kaiken muun ja tavallaan toivonkin muuttuvani näkymättömäksi, jottei kukaan huomaisi kuvaamistani ja vaivaantuisi kuvattavana olemisesta. Niinkuin olen ennenkin maininnut haluan ihmisten olevan kuvissani omia itsejään (itsijään?) ja tykkään kuvata mahdollisimman rehellisiä ja aitoja tilanteita. Eli yleensä kun otan kameran esiin "piiloudun" sen taakse ja unohdan esim. puhua ihmisille. :D Ja varsinkin nyt, kun pojat olivat hoidossa, nautin suuresti mahdollisuudesta jutella aikuisten kesken ilman keskeytyksiä.
(No huh, aloin sitten kirjoittamaan tähän sellaista paatosta valukuvaamisestani ja valukuvauksesta ylipäätänsä, että oksat pois. Kun loppua tekstintuotolleni aiheesta ei näkynyt, nappasin sen tästä pois ja julkaisen sen joskus myöhemmin omana postauksenaan. Kukaan ei varmaan malta odottaa.)
Mutta, mutta, nyt synttäri-rundi jatkukoon, 2 down 1 to go!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti