Joo, toki, toki kiva että lapsi haluaa osallistua ja on kiinnostunut ympäristöstään, mutta aina ei oikein jaksais. Mulla on vieläpä imuroidessa aina hyvin vahvasti läsnä erilaiset raivon tuntemukset (mää en usko ketään, joka sanoo, ettei imuroidessa nouse jonkinasteinen raivon tunne pintaan), joten kun imurinvarressa roikkuu reipas yksi -vuotias, joka on vakuuttunut tekevänsä kyseisessä hommassa parempaa jälkeä kuin minä, niin aina ei just jaksais.
Imurinvarressa roikkumiselle on tietenkin vaihtoehto ja tämä on, että sikäli sanon "Ei!" 26 kertaa ja saan pojan irroittamaan otteensa imurista, voin jatkaa raivoisaa imurointiani keskeytyksettä aina siihen asti, että apurini ehtii kiirehtiin pistorasialle ja nappaan imurinjohdon irti. Oikeesti, se naurattaa hyvin harvoin, kun makaat selälläsi/mahallasi makuuhuoneen lattialla hiki päässä ja puoliksi sängyn alla, ajatuksena, että "vielä kun tuolta yhden sängyn jalan takaa saan pölyt, niin sitten on valm".. - piuuuuuuh, sanoo hiljentyvä imuri, kun virta katkeaa äkkilliseen johdon vetäisyyn osallistuvan pikkukaverin toimesta. Ihan mega-ärsyttävää.
Tänään on ollut myös sikäli ärsyttävä päivä, että kun sain pojat aamulla puettua, huomasin vasta hissin ikkunasta, että ulkona sataa vettä. Takas omaan kerrokseen hakeen nopeasti kurahousut ja saappaat mukaan. Sitten hissille, vain huomatakseni, että vaunujen sadesuoja on jossain, nopea juoksu parvekkeelle mistä sadesuoja onneksi löytyykin, sitten hissille ja huomaan, että kaikki muu on reilassa, mutta itselläni ei todellakaan ole mitään sadekamppeita päällä tai edes mukana. Tässä vaiheessa pojat oli jo sen verran leipääntyneitä ja kuumissaan, kuten myös minä, etten jaksanu enää hakea itselleni mitään. Siitä tulee heti se omanlaisensa fiilis ulkoiluun, kun seisoo sateessa marttyyrina, ja päässä kaikuu kaunis uhraútuvainen ajatus: "Mitäs minusta." (Plus, pojathan oli kauheen mielissään, kun ulos päästessä pukeminen ei ollutkaan vielä ohi, vaan pihanpenkillä alettiin vaihtaan kenkiä saappaisiin ja kurahousua ylle. Ja vaikka musta on jokseenkin tarpeetonta tervehtiä ihmisiä jos ei jaksa sen vertaa, että nostais hymyn huulilleen, niin tänään saatoin jaella naapureille melko tiukkoja päännyökäytyksiä.)
Muutenkin, kuten kaikki varmaan tietää, noi lähdöt on joskus aika haastavia. Pienen vauvan tavoin munkin tekis mieli toisinaan parkua tuskissani pukemisen aloittamisesta, aina siihen asti, että keuhkot täyttyy ekan kerran raikkaalla ulkoilmalla. Olen ajatellut kuitenkin, ettei se välttämättä hyödytä ketään ja täten puren hammasta ja pidän mielessä kirkkaimpana päämäärän. Kuten olen maininnut, pukemisen jälkeen on se vaunujen haku parvekkeeltä ja sitten tulee mun pakolliset neuroos.. tavat. Kun olen laittamssa ulko-ovea kiinni, täytyy tarkistaa, että avaimet on mukana, ehkä neljännen kerran, sen jälkeen mieleen hiipii kahvinkeitin, nopea kirmaus keittiöön ja takaisin, ja nyt uusimpana juttuna on uunin tsekkaus, mitä ei tietenkään voi tehdä samalla reissulla kun käyn tsekkaamassa kahvinkeittimen. S on nykyään varsin kiinnostunut sääteleen uunin ja keitinlevyjen nappuloita, hänestä se on kaiketi hauskaa.
Jotenkin mulla oli kauhea tarve tulla kertomaan, kuinka raskasta mulla on tänään ollut ja miten mittavia vastoinkäymisiä olen kohdannut, mutta jostain syystä en muista nyt niitä katasrofaalisia asioita millään. Sen sijaan muistan, miten suurta epäuskon sekaista onnea ja ylpeyttä tunsin kun L sanoin kirjakaupassa lähtiessämme myyjättärelle kovaan ääneen "Heippa!". Heippa? Eikö mitään muuta? Eikö sitä jo tutuksi tullutta Heippa kakkaa tai Heippa pissaa tai Heippa kakka-ihmistä? Wau! Olin vaikuttunut ja iloinen ja ah, niin ylpeä. Ja postisedällekkin L huusi vain "Mojo! Mojo!" (Moro! Moro!) Eikä mitään lisäyksiä. Ihan loistavaa.
L sentään on tullut äitiinsä ja vihaa imurointia yhtä paljon kuin minä.
P.s. Koita sanoa otsikko nopeasti monta kertaa peräkkäin, I dare you.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti