1!

Mun blogi on ollut pystyssä yhden kokonaisen kuukauden, jee! :)

Mää oon tosin myös kerran käyttänyt kuukauden kuntosalikortin ja osallistunut kuukauden kestävään pilateksen alkeis-kurssiin, mutta sikäli kirjoitan tänne vielä huomennakin, niin tämä saattaapi olla mun aikuis-iän pitkäaikaisin harrastus. (Kuinka surullista se on?!) :D Koska sitä mun ja mun pikkuveljen lenkkeilyä ei ihan oikeesti voi laskea. Vai mitä meijän älyttömästä itsekurista ja periksiantamattomuudesta kertoo se, että eilen (meijän ennalta sovittuna lenkki-päivänä), kun olin tutkaillut viikon vanhoja rakkoja jalkapohjissani ja todennut, että niitä ei vaan voi käyttää enää tekosyynä, soitin veljelleni, että tarttisko sitä sitten lähteä, ilmoitti kesän jälkeen opiskelijaelämään palannut pikkuveljeni olevansa jo hiukan humalassa. Hups. Täten lenkkeily jouduttiin perumaan täydessä yhteisymmärryksessä.

Tämä blogi-harrastus vaikuttaisi kyllä olevan ihan mun juttu. Ensinnäkin saan kirjoittaa. Tykkään kirjoittamisesta nimittäin todella paljon, mutta kirjoitustyylini ollessa mitä on, en voi mitenkään tämän "virallisemmin" kirjoitusintoani käyttää, enkä kyllä kirjoitustyyliäni haluaisi muuttaakkaan. Pidän myös kuvaamisesta ja tämä antaa siihenkin hyvän syyn. Syyn jota en tosin ole vielä paria kertaa enempää kertonut, mutta olen kyllä valmistautunut siihen, että jos joku tulee kysyyn miksi kuvaan pihan penkillä nököttävää hernepussia, minulla on selitys valmiina. Täytyy nimittäin myöntää, että kun eräänä päivänä näin naapurin sedän kuvaavan pihassa pyörivää Plaston punaista mopoa, kulmani hiukan kohosivat. Kun sain kuulla selityksen, että mies tekee mopon seikkailuista kuvasarjaa, mopoa kun kuulemma näkee mitä kiinnostavimmissa paikoissa, eikä mies ole koskaan nähnyt kenenkään sillä ajavan. Selitys oli minusta pätevä, ja projekti suorastaan kiehtova. Ilman selitystä olisin saattanut pitää miestä hieman erikoisena.

.

On myös ihanaa kun on joku oma juttu. Ja vaikka täällä aina kirjoitankin pojista ja mun miehestä, niin silti tää on mun. Ja musta on tosi kivaa, että A:kin on sitä mieltä, että tää on mun harrastus ja on vienyt poikia uloskin, että oon saanu rauhassa kirjotella tai muokkailla kuvia. (Ehkä. En oo aivan täysin varma, mutta kuitenkin melko varma, että hän on tiennyt minun jäävän istumaan koneelle oven sulkeutuessa.) Kiva kun voin kesken päivän tai päivän päätteeksi purkaa tuntojani aikuisten kielellä, eikä sillä klo. kahdeksasta viiteen kestävällä lapsiystävällisellä kielellä, jossa ei ole juurikaan tilaa sarkasmille eikä ylipäätänsä äidin tuntemuksille. On myös virkistävää kertoa asioista selittämättä kaikkea ja "auki-kertomatta" omasta mielestäni hauskoja letkautuksia, joille L ilmeilee kysyvästi selitystä vaatien.

Ja vaikkakin ajattelen kirjoittavani tätä itselleni (ja tietty äidille, siskolle ja muutamalle läheiselleni), niin väkisinkin silti ilahdun aina kun käyn katsomassa kävijämääriä. Ihmeellistä mutta totta, että noinkin moni on kiinnostunut tätä lukemaan. Ihanaa! Suurin toiveeni, se lisäksi, että saan tästä itselleni päiväkirjamaisen muiston näistä ajoista, jotka helposti unohtuu, on, että siellä näytön toisella puolella on joku, jolle mää olen sellainen ihminen kehen voi samaistua. Joku muukin rypee päivät mudassa, joku muukin valvoo yöt hampaitten takia, joku muukin laittaa lasten dvd:n pyöriin juodakseen kahvinsa rauhassa, joku muukin tarjoo vieraille kaupan pakaste-pullia, on olemassa joku muukin, jonka päivän voi pilata kadonneet tutit ja pelastaa lapsille kelpaavan ruuan tekeminen. Joku muukin huokaisee helpotuksesta kun pissalätäkkö on maton vieressä lattialla ja joku muukin tirauttaa kyyneleet, kun välikausihaalarin jumiutunut vetoketju on viimeinen niitti. Täällä on joku muukin joka kokee, että päivän kohokohta voi olla mahataudin jälkeinen kova kakka.

(Blogi myös nähtävästi antaa hyvän syyn askarrella, kun omaa lasta ei kyseinen toiminta voisi vähempää kiinnostaa.)