Isompi poika.

L:n viimeiset sanat eilen illalla mulle oli, että: "Mää oon jo isompi poika, mää meen yksin nukkuun. Hyvää yötä, äiti." Kuinka olenkaan toivonut viimeisen kolmen vuoden aikana, että tämä päivä koittaisi ja nyt kun se koitti, kiiruhdin pojan perään, että: "Anna nyt iso hali ja suukko, ja mää rakastan sua ja hyvää yötä, ja oot ihana ja kyllä mää nyt tuun peitteleen sut sentään."

Nukutan S:n aina päikkäreille parvekkeelle heiluttelemalla vaunuja. Mitä vauhdikkaammin heiluttelen, sitä nopeammin poika nukahtaa, joten olen joskus töyssyisyyden maksimoimiseksi ajellut vaunuilla jalkapöytäni yli edestakaisin, kun ei ole ollut muutakaan kumparetta tarjolla, ja kun poika on nukahtanut olen huomannut jalkapöytääni jomottavan ja sen olevan kirkkaan punainen. Toisinaan nukuttamiseen menee toista tuntiakin, mutta se ei silti ole minulle mikään ongelma, S:n koko elinaikana olen menettänyt hermoni pojan nukuttamiseen ehkä viisi kertaa. (Aika on voinut kullata muistoja, mutta en kyllä saa tällä hetkellä päähäni montaakaan kertaa kun  näin olisi käynyt.) Pojan nukuttaminen menee jotenkin vaan siinä sivussa, ja olen hyvin vakuuttunut, että S:n vauva-ajasta ei jää mieleeni juurikaan nukuttamiseen (Ja nimenomaan nukuttamiseen, itse nukkumiseen liittyviä jää varmasti.) liittyviä muistoja.

Sen sijaan L:n vauva-aikaa miettiessäni, nousee lähes ensimmäisenä mieleeni ne kerrat, kuinka istun nojatuolissa vauva vaunukopassa sylissäni ja heijaan koppaa edestakaisin hikipäässä, kuinka heilutan vaunukoppaa parvekkeella kädet väsyksissä, kuinka vaunuttelen lähitienoilla 3 h:n yöunilla itku kurkussa ja toivon, ettei kukaan huomaa, että vaunuissa väsymystään itkevä vauva on peittonsa alla yöpuvussa. Kuinka kurkotan pinnasängyn laidan yli niin pitkään, että laita painaa käteni puuduksiin ja kuinka kyynärvarsi jää jumiin, kun välillä istahdan sängyn viereen ja koitan silittää vauvaa pinnojen välistä. Kuinka katselen parkuvaa vauvaa ja ajattelen, että kuinka se voi olla niin hölmö, ettei ymmärrä vaan nukkua jos kerran väsyttää.

Luojan kiitos, L:n vauva-ajasta on myös roppa kaupalla kauniita muistoja, mutta jotenkin tuo nukuttamis-puoli on kyllä jäänyt mieleeni. Nyt sitä osaa ajatella jo hiukan huvittuneestikin, että kuinka sitä onkin tarvinnut olla niin jääräpäinen nukkumaanmeno aikoineen ja päikkäreiden määrineen, mutta silloin kyllä tuntui, että mää olin kokopäivätöissä nukuttamolla, missä mikään ei toiminut niinkuin piti. Joten, kun eilen illalla poika sitten tokaisi, että hän voi kyllä mennä itsekseenkin nukkumaan, yllätyin suuresti, että tuntemukseni olikin haikeita. Olinhan luullut olevani jo niin kyllästynyt ainaiseen silittellyyn ja satuiluun. Olen joskus lukenut jostain kirjasta, että suurin (vai olikohan se sentään suurin, mutta no, suuri kuitenkin) lahja minkä vanhempi voi lapselleen antaa on se, että istuu sängyn laidalla kun lapsi alkaa nukkumaan. Kyllähän siitä tulee lapselle varmasti tosi tärkeä ja spesiaali olo, että äitillä tai isällä on aikaa ja kiinnostusta vain istua siinä, olla läsnä ja lähellä. Olenkin koittanut pitää sen mielessäni, kun olen silitellyt poikaa illalla ja haaveillut, että pääsisin jo iltapalalle, näkeen miestä kahden kesken, nauttiin hiljaisesta asunnosta ja nukkuun. Silloinkin olen laskenut mielessäni kymmeneen, ja hokenut itselleni, että "tää on ihan hyvä juttu", kun olen ollut jo varma, että poika on sikeessä unessa ja keittiössä odottava uunituore lämppäri jo lähes käteni ulottuvilla, kun pojan silmät rävähtävätkin auki ja hän huutaa: "-Oktonautit, komentosillalle!" Olen koittanut pitää mielessä, että se sängyn laidalla istuminen, silittely ja pojan juttujen kuunteleminen on tosi tärkeetä, eikä mikään ärsyttävä iltarutiini (miltä se valitettavasti toisinaan tuntuu), jotta pojan saisi vain mahdollisimman äkkiä nukkumaan.

Eilen oli sitten se ensimmäinen kerta, kun poika ei kaivannut minua vierelleen nukkumaan mennessä. (Saattoi kyllä johtua siitä, että A oli reeneissä ja poika ajatteli joviaalisti päästää äitin helpommalla. Niin ja kyllä siis A:kin vie poikaa nukkumaan, A:n kanssa pojalla on aina vaan ihan eri kuviot nukkumaan mennessä, mutta jos mää vien pojan sänkyyn, vaatii L mua aina jäämään sinne seurakseen.) Ja se oli kyllä ihan surkeeta! :D Kyllä mää meinaan mennä sinne hengaan jatkossakin, tuskimpa kaveri mua sieltä sentään pois lähettää. Vielä.

Pidemmittä puheitta, tsemppiä kaikille äideille ja isille nukuttamiseen!
Koska nukkumis-kuvia on blogissa nähty jo jonkun verran, on nyt kuvat L:n ja mun viime kesäiseltä mökkireissulta, minne lähdetään taas parin tunnin päästä, tällä kertaa otetaan tosin molemmille omat kaverit mukaan! Kivaa!