Karjalanpiirakoita ja vaunujen työntöä.

Ihan ensimmäiseksi mää haluaisin kertoa, että sikäli joku lukijoista on kotiäiti tai -isä, kenellä ei ole tiskikonetta, toivoisin kyseisen henkilön lähettävän minulle yhteystietonsa, jotta voisin askarrella hänelle stipendin.  En tietenkään halua taaskaan suosia tai sorsia ketään, mutta niitä ei lasketa, joilla on vauva rintaruokinnassa. Sikäli lapsia on useampi, askartelen luonnollisesti stipendin/lapsi. Ihan oikeesti. Kuinka tota tiskiä voi tulla noin paljon!? Ja sikäli jollain on lapsi/lapsia eikä pyykinpesukonetta, niin yhteystietoja tännepäin. Pesukoneettomat kestovaippailijat saa erityisstipendin.

Mää en tiedä mitä tässä nyt on tapahtunut, mutta mää oon ihan pudonnut meijän pyykkijunasta. Muistatteko ne täytettävät lyijykyvät? Ne missä se loppuun käytetty terä irrotettiin ja sen avulla tuupattiin uusi terä esille? No meijän pyykkikori(t) on sellasessa tilantessa, kuin jos se ensimmäinen terä olis jäänyt jumiin ja olisit saanut lisäpakkauksen teriä ja survonut ne väkisin sinne kynän sisään. Ihan mahdoton tilanne. Tilanteen purkaminen on sikäli ongelmallista, että meillä on tuollainen yksi minimaalinen pyykinkuivausteline, ja vaikkei minulla olisi mitään ongelmaa pestä vaikka 4 koneellista päivässä saadakseni nykyisen tilanteen nollattua, niin kuivausmahdollisuudet ovat vähäiset. Joskin täysin käden ulottuvilla, sillä eihän mun tarttisi tehdä muuta kuin varata alakerran kuivaushuone ja/tai -rumpu yhdeksi päiväksi. Tämä on valitettavasti samanlainen tilanne, kuin se, ettei miehenikään tarvitsisi tuoda kuin ne tikkaat töistä, (!!!) niin saisimme vaihdettua eteiseen sen uuden lampun. Eli lähestulkoon mahdotonta.

Valtava pyykkimäärämme johtuu käsittääkseni seuraavista seikoista:
-L ei aina ehdi ajoissa vessaan.
-S haluaa syödä itse. (Tai minä haluan, että S syö itse, niin saan itse syötyä samaan aikaan.)
-L syö itse.
-Kylvetän pojat lähes päivittäin ja musta on ihana laittaa kylvyn älkeen ihan puhtaat vaatteet poikien päälle.
-On syksy ja ulkovaatteet on yltäpäältä ravassa.
-S vetää pöydiltä ja tiskipöydältä kaiken alas, jos jotain on reunalle unohtunut ja valitettavasti reunalle  unohtunut "jotain" on toisinaan täynnä maitoa tai vettä tai jauhelihakeittoa.
-S:n vaippa ei jaksa vetää aina öisin kaikkea sisäänsä.
Tämmösiä seikkoja, jotain vinkkejä? Itsentäänselvyyksien lisäksi?
Muistan joskus erään kahden lapsen äidin puhuneen puistossa harrastavansa melko pitkälle jalostettua vaatehuoltoa (tästä on tainnu olla puhetta ennenkin) ja muistan kuinka silloin, yhden lapsen äitinä ihmettelin hiukan moista maksimointia ja nyt mua vaan lähinnä harmittaa ettei vaihdettu kyseisen tädin kanssa puhelinnumeroita.

Tiskimäärämme tilannetta olemme aloittaneetkin jo hiukan korjaamaan. Siitä asti kun olemme muuttaneet A:n kanssa yhteen (ja hän jo aiemminkin) olemme keränneet tiettyä astiastoa ja nyt olemme siinä onnellisessa tilanteessa, että lähes kaikki astiamme ovat kyseistä sarjaa. Vaikkakaan en ole miköön pöpö-foobikko, oikeastaan melko kaukana siitä, en voi sietää ajatusta että joisin mukista, josta joku muu on juonut tai vielä pahempaa, käyttää jonkun toisen käyttämää haarukka/veistä/lusikkaa. Ja kun on kerran napannut pöydältä vesilasikseen luullun lasin, kaatannut sen täyteen vettä ja juonut janoisesti lasin tyhjäksi huomatakseen, että lasi olikin ollut kuivunut maitolasi ja vesi on muuttanut kuivuneen maidon jännittäväksi tekstuuriksi joka läsähtää suuhusi, tulee otettua helposti joka kerta kaapista uusi lasi varmuuden vuoksi.

No mutta, nyt olemme (/olen, mitä näitä nyt on) päättänyt, että laitamme keräämämme astiaston juhlakäyttöön kaapin perälle, ja pidämme arkiastioina kaikkia yksittäiskappaleitamme. Täten voin käyttää vaikka koko päivän samaa mukia, varmana, että kun muita samanlaisia ei ole, se on se sama muki jota käytin aamullakin. Sitten tarvitseekin enää muistaa päiväruualla vain se, joiko aamulla maitoa vai vettä. Miehille tämä yhden ja saman kahvimukin käyttö päivän/viikon/kuukauden ajan ei vaikuttaisi olevan ongelma, joten tiedän kyllä, että this is on me. Ja mikäs sen hauskempaa kuin, että arkena on käytössä vain ne kaikista hauskimmat ja värikkäimmät mukit, lasit ja lautaset. Olen aika innoissani tästä. Jopa siinä määrin, että kävin eilen ihan varta vasten eräässä liikkeessä ostamassa omakseni jonkun sortin klassikkomukin. Tai itseasiassa menin kyllä ihan, ihan oikeesti ostamaan uusia keittiöpyyhkeitä, sillä meillä on ollut keittiöpyyhkeinä tähän asti melkeimpä vain minun kotoa pois muuttaessani äidiltäni saamia keittiöpyyhkeitä ja koska arki kaipaa aina pientä piristystä, päätin mennä ostaan hauskan kuosiset keittiöpyyhkeet, niitä kun joka päivä kuitenkin katselee.

Tänään päivämme alkoi sillä, että olin päättänyt löytää S:lle sen välikausihaalarin. (Kuinka niin syksyllä aina huomaa, ettei lapsella oli kesän jälkeen mitään (no, mitään ja mitään..) sopivaa vaatetta?! Ja sitä paitsi, miksi ihmeessä mun on annettu ymmärtää, että vanhemman lapsen vaatteita voi käyttää sitten nuoremmalla/nuoremmilla sisaruksilla?! Nää kaksi menee ainakin aivan eri vuodenaika-koko-syklissä. Ihan kohtuutonta.) No, S:n välikausihaalari oli jo auttamattomasti liian pieni ja rikkikin, mutta tilanne on vissiin tällä hekellä se, että joku muukin on tarvinnut lapselleen välikausihaalaria, eikä moista ole tahtonut löytyä mistään. Tänään sitten menin vielä viimeisenä oljenkortena ihan tuttuun ja turvalliseen Anttilaan, kun yksi naapurin tädeistä vinkkasi, että siellä oli ollut välikausihaalareita jo/vielä ale-rekissä ja kyllä, löytyihän se. Olen tyytyväinen.

Itseasiassa ennen Anttilaan pääsyä törmäsin Naapurin rouvaan (olen päättänyt alkaa tituuleeraamaan häntä näin, kun ei se rouvaa itseään kerta haitannut) lapsineen ja saatoimmekin heidät lapsista vanhimman päiväkodille. Kun Naapurin rouva vei tytön sisälle minä hengasin ulkona jätkien (4 kpl) kanssa. Kuten kuvasta näkyy, L ei ole ollut tänään erityisen innokas kuvattava.

Tässä kuvassa L:n elekieli oli mielestäni jo niin selkeää, että karjalanpiirakan tilalla olisi voinut olla yhtä hyvin yksi (tietty) sormi. Lopettelinkin aika pitkälti tuohon tämän päivän kuvailuni.

S:lla on uusi harrastus - vaunujen työntö. Poika jaksaisi tuuppia rattaita ympäri pihaa vaikka kuinka kauan, eikä se vierellä kulkeminen ja vaunujen ohjailu ja jarruttelu minultakaan paljoa vaatisi, ellei koko ajan pihan keskeltä kuuluisi keinussa istuvan L:n vaativa huuto: "-Äiti! Vauhtia!" (Viimeinen kuva on L:n ottama. Annoin takanamme tylsistyneenä lampsivalle L:lle laukustani virkistykseksi pokkarin.)

 

Ja sitten yksi pieni pyyntö, isäni kertoi tänään, että haluaisi laittaa minun ottamiani valokuvia erääseen näyttelyyn, jonne ihan tavalliset tallaajat saa omia tuotoksiaan antaa (Kivaa!) ja tahtoisinkin nyt kuulla, että jos jollekin on jäänyt täältä blogin puolelta joku kuva mieleen, jossa on sitä jotakin, niin kerrothan, tarttisin hiukan jeesiä päättääkseni mitä kuvia sinne ehdotan. Kiitos ja hei!