Rops rops.

Noni, loppu se ilakointi.
Sadepäivä nro.1 on aina hauska ja jännä, mutta sitä seuraava sadepäivä nro.2 on yleisesti ottaen vaan sateinen ja märkä. Ja edellisenä päivänä käytössä olleet sadekamppeet likaisia. Joillakin äideillä on kuulemma hyvinkin pitkälle kehitelty vaatehuolto, mulla ei. Tultiin L:n kanssa eilen illalla aika myöhään nautiskelemasta lätäköistä ja nakkasin pojan suoraan suihkuun ja jätin kuraiset vaatteet kylppäriin odottaan, että keksisin mitä niille tarttis tehdä. No, saappaitten huoltoa mun ei tarvinnutkaan sitten miettiä, kun L olikin suihkutellessaan pesassut ne jo. Niitten sisällä oli kuulemma ollut hiekkaa, niin L oli laskenut ne täyteen vettä.

 

Tänäänkin sinnittelin taas sisukkaasti sisätiloissa niin kauan, että totesin, että mikä tahansa sateessa tarpominen on kyllä kivempaa kun sisällä kiukuttelu, joten puimme likaiset kuravaatteet ja painuimme ulos. Miksi tarvitsi sitäkin taas niin vitkuttaa, kun siellä oli (olosuhteisiin nähden) niin mukavaa. Onhan parilla naapurilla sama tilanne, ulos tulee lähdettyä satoi taikka paistoi, kyllä se aina kotiolot voittaa. :)
Sisälle tullessa päätin leipoa L:n kanssa omenapiirakan, kun yksi naapurin täti sai ajatuksen päähäni. Syksyllä on niin kiva leipoa, vaikken muuten sitä kauheesti harrastakkaan. Ja mulle tulee aina leipomisen jälkeen hyvä äiti -olo, siis siinäkin tapauksessa, että pojat katselee dvd:tä sen aikaa kun mää leivon. Silti, eihän semmosessa kodissa missä tuoksuu kaneli voi olla kurjaa. Kanelin tuoksu on mun mielestä maailman lohdullisin.

S:a on viime päivinä vaivannut joku, poika on ollut kärttyisä, väsähtänyt ja jotenkin ihmeelliinen. On ollu mahavaivaa ja eilen kovan itkun ansiosta bongasin suusta ensimmäisen puhjenneen poskihampaan. Sehän selittää. Eikös se niin mene, että hampaiden tulo selittää aina sillä hetkellä (tämä on aikas joustava aikamääre)kaiken yöheräilystä uneliaisuuteen ja ruokahaluttomuudesta löysään vatsaan. :) Ulkona S on jaksanut aika lailla entiseen malliin, mutta sisällä vain pötköttelee, ellei sitten joku keittiön tuoleista ole unohtunut pystyyn, sillä semmoista vaivaa ei olekaan, etteikö pöydälle jaksaisi kiivetä.

S:n kanssa on tosiaan hyvinkin vahvasti menossa tämä vaihe, kun kiivetään kaikkialle. Ja nyt kaveri ylettyy jo ovenkahvoihin, niin perässä saa kyllä olla koko ajan, ellei sitten halua naarata vessanpöntöstä leluja tms. Niin ja valonkatkaisimiin ylettyy sen verran, että saa valot sammutettua, muttei laitettua päälle. Ei ole yks taikka kaks kertaa, kun oon ollut vessassa ja yhtäkkiä oven takaa kuuluu rapinaa ja valot sammuu, super-fun. Ollappa katkaisin kylppärissä.

Stressaava vaihe siinä mielessä, että asialta ei voi millään sulkea silmiään, kun toinen voi ihan oikeesti satuttaa itsensä. Vaikkakin alalaatikoitten tyhjentäminen lattialle on rasittavaa, kuten myös se verhojen kiskominen, niin niissä lapsi ei kuitenkaan voi vahingoittaa itseään pahasti, toisin kuin ruokapöydältä tippuessa tai sinistä huuhtelua imeskellessään. Mutta tsemppi-mantra päähän pyöriin: Tämä on vain vaihe, tämä on vain vaihe..

 

Ja on muuten semmonen vaihe, ettei tee paljon mieli käydä kylässä. Kotona kaikki on sillain helppoa, että koriste-esineitä ei ole, tuolit on tosiaan kaadettuina pöydän alle, yksi tuoli on kylppärin oven edessä, ja kaikki tavara on pöydän keskellä niin, ettei reunoilta niihin ylety. Ja vaikka mieli tekisi, niin sitä ei sitten kuitenkaan kehtaa mennä kyläpaikkaan niin, että ekaksi kaataa kaikki tuolit, sen jälkeen tyhjentää sohvapöydän ja sitten vielä siirtää lähimpänä olevan huonekalun vessan oven eteen. Joten me ei taideta taas hetkeen kauheesti kyläillä missään.

Sikäli kiusallista, että musta olisi kuitenkin ihan kiva nähdä ihmisiä, mutta en kehtaa kaikille (osalle kyllä) sanoa, että olis kiva nähdä, tulkaa meille, mää en jaksa tota S:n perässä kirmaamista. Musta siinä on se vaara, että toinen ymmärtää asian niin, että olis ihan jees nähdä, mutta en ole oikein valmis näkeen vaivaa asian eteen. Hmm, hankalaa. Mutta se ei vaan oo musta kivaa, jos ei ehdi yhtään jutteleen kenenkään kans, kun kokoajan vaan kieltää lasta ja juoksee tämän perässä. Ellei sitten A ole mukana juoksemassa lasten perässä, kun emäntä kahvittelee ja välttelee miehen merkitseviä katseita "Et viitsis jeesata?" (On se toki joskus toistekin päin.) Tuskin se S:stakaan on kivaa, jos koko ajan vaan kielletään. Vielä kun kyläpaikassa tulee hiukan maksimoitua tuon kieltämisen suhteen, kotona kaukosäätimen imeskely on ihan ok, jos äiti saa sen varjolla laitettua pyykit koneeseen, mutta kylässä tämä on ehdoton ei. Kuinka voi pieni moista logiikkaa ymmärtää, kyllähän se pistää ketuttaan.

  

 

Ja yhtään aliarvioimatta rakasta perhettäni, en oo ihan varma, kuinka moni meijän läheisistä olisi valmis katsomaan (tai ottamaan edes sen riskin) taulutelkkarinsa tai kotiteatteri -laitteistonsa tuhoutumista tai vaihtoehtoisesti viemäristönsä tukkeutumisesta nähdäkseen meijät.

Tänään mun mieleen on noussut myös sellainen kysymys, että mikä ihmeen kotiäiti mää kuvittelen olevani kun ei mulla ole edes saappaita?! Ihan mahdotonta. Loistava sateenkestävä ulkoilupuku löytyy tietty, mutta se ei ihan paikkaa sitä tosiasiaa, että varpaat uiskentee tennareissa.


                                                   .,